Julkaistu 18.3.2006

KUNNIANTEKO VIRKAMIEHELLE

Euroklubin perustavassa kokouksessa marraskuussa 1989 esitelmöitsijäksi pyydetty ruotsalainen teollisuusjohtaja Peter Wallenberg lausui alentuvan ystävällisesti ymmärtävänsä, että Suomesta ei ulkopoliittisista syistä koskaan voisi tulla Euroopan yhteisöjen jäsentä, mutta Ruotsi oli päättänyt mennä täysillä mukaan.

Suomi on nyt syvemmällä Euroopan ytimessä kuin Ruotsi konsanaan.  Suomen lännettymisen sankareita oli pääsiäisenä 2003 kuollut valtiosihteeri Antti Satuli.  Hänen elämäntyötään kunnioittava artikkeliteos "Marginaalista ytimeen" ilmestyi muutama viikko sitten. 

Heti sodan jälkeen saimme luvan ottaa Maailmanpankista lainaa, kun todistimme naapurille, että sotakorvauksista emme muutoin selviä.  Marhsall-apua emme muiden länsieurooppalaisten maiden tavoin uskaltaneet vastaanottaa.

Aina kun oli mahdollista, liikuimme lännen suuntaan, ensin pohjoismaiseen yhteyteen, sitten EFTA:n ja EEC:n kautta lähemmäs oikeata integraatiota. 
Luonnolliseen läntiseen yhteyteen päästiin vasta, kun Neuvostoliitto hajosi.  Sekään ei tapahtunut helposti, sillä melkein puolet suomalaisista vastusti omista syistään paluuta vapaiden valtioiden joukkoon.

Kuten Paavo Lipponen sanoo kirjan avaussanoissa, kauppapolitiikka Urho Kekkosen Suomessa karaisi virkamiehet siihen mittaan, ettei heidän päätään palellut, kun piti hypätä neuvottelupöytiin isojen ja itsetietoisten Länsi-Euroopan maiden kanssa.

Lipponen itse kasvoi EEC:n vastustajasta aidoksi eurooppalaiseksi jo 1970-luvulla, kun Mauno Koivisto pani hänet perehtymään kauppapolitiikan ulkopoliittisiin ulottuvuuksiin hieman syvemmältä.

Tapasin Antti Satulin ensimmäisen kerran Turun laivastoaseman sisäänotossa kesällä 1965.  Samassa lepattavalahkeisessa joukossa seisoi myös tuleva puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskeala.   Hän on edeltäjiensä tapaan päättäjille sitkeästi perustellut, mikä on Suomen oikea paikka Euroopan turvallisuuspoliittisella kartalla.

Antti Satuli oli joskus näkymätön, mutta aina väsymätön vaikuttaja vallan käytävillä.  Hän oli legendaarisen kauppapoliittisen alivaltiosihteerin Paavo Kaarlehdon kasvatti.  Paavon poikiin kuuluivat myös Satulin edeltäjä valtiosihteerin virassa Veli Sundbäck, nykyinen EU-suurlähettiläämme Brysselissä Eikka Kosonen ja nykyinen Puolan suurlähettiläämme Jan Store.

Ennen jäsenyyttä virkamiehet tutustuivat kymmeniin tuhansiin sivuihin eurooppalaista lainsäädäntöä.  Integraation epäilijät ennustivat Suomen joutuvan tinkimään säännösten tasosta.  Nyt paheksutaan liian tiukkoja direktiivejä ja puhutaan halveksivasti Suomesta EU:n "mallioppilaana".

Neuvottelujen aikainen suurlähettiläs Erkki Liikanen saa useilta kirjoittajilta kiitosta luovuudestaan ja sitkeydestään vaikeissa tilanteissa.  Poliittinen nimitys saattoi olla Suomen onni, vaikka virkamieskunta niitä vierastaakin.

On melkein ahdistavaa lukea, miten maatalous oli Suomen jäsenyysneuvottelujen tärkein kysymys, vaikka maatalous on koko ajan pienenevä osa kansantaloutta.  Talonpojat vastustavat EU:ta kaikissa oloissa, kaikissa maissa, kaikkina aikoina.  Niin paljon tukiaisia ei mistään löydy, että sillä ostettaisiin maalaisilta kannatus EU:lle.

Siksi ihmettelen, miksi Esko Aho on tässä kirjassa joutunut marginaaliin?  Kaikki kunnia eteville virkamiehille, mutta jos pääministeri Aho ei olisi pannut asemaansa peliin jäsenyyden puolesta, kepun punaniskat olisivat pitäneet Suomen marginaalissa toissa vappuun saakka.

Teksti on epätasaista, vaikka jotkut kirjoittajat, kuten Veli Sundbäck, yltävät melkein kaunokirjallisiin suorituksiin.  Kirjoituspalkkiot menevät Antti Satulin rahastoon, joka on jo jakanut muutaman tutkimusapurahan.  Rahaston suurin yksittäinen pesämuna on Liikasen komissaarin erorahoista annettu sadantuhannen euron lahjoitus.

Senkin jälkeen se to toimii opettavaisena kuvauksena Suomen historian tuoreimmasta käännekohdasta.

Tämä kirja kertoo voitoista ja saavutuksista.  Joku virkamiehistä voisi joskus muistella, millä harkinnalla ja poliittisella ohjauksella Suomelle syötettiin surullisenkuuluisa päästökauppadirektiivi?

Ja kuka kehno keksi ehdottaa, että suomalainen susi julistetaan uhanalaiseksi eläinlajiksi?