Jukaistu 13.5.2006

Tämän lehden ilmestymispäivänä Liverpool ja West Ham pelaavat Cardiffissa Englannin Cupin loppuottelun.

Ensi viikon keskiviikkona ratkaistaan Pariisissa Mestareiden liigan voitto Barcelonan ja Arsenalin välillä.

Kesäkuun 9. päivänä käynnistyy kuukauden mittainen jalkapallon maailmanmestaruusturnaus, joka liikuttaa pahimpia futishulluja pitkin Saksanmaata ja liimaa loput hämärrettyihin huoneisiin televisioiden eteen.

Viime viikolla kokonainen päivä oli varattu Euroopan parlamentissa lajia koskevien pulmien pohtimiseen.  Kymmenet edustajat kuulivat asiantuntijoita kiinnostuneina, sillä jalkapallo ei tunne rajoja, ei kansallisia, ei rodullisia eikä poliittisia.

Konservatiivit kaukana poliittisen kentän oikealla laidalla tuomitsivat rasismin ja muun huliganismin sekä käyttivät sanaa "solidaarisuus" yhtä tiheään kuin paatuneet vasemmistolaiset.

Ainakin kaksi miljardia ihmistä seuraa pelejä eri puolilla maailmaa ja entistä useammin myös televisiopelejä. Pelaajia on kaksikymmentäneljämiljoonaa noin 500 000 seurassa.

Rikkaita seuroja ja rikkaita pelaajia on alle prosentti lajin harrastajista, mutta juuri television ansiosta tuon pienen vähemmistön aiheuttama liikevaihto kasvaa koko ajan.

Laji houkuttelee pesemään rahaa seurojen kautta, sillä seurojen tilinpito ja hallinto eivät ole samalla tavalla säädeltyjä kuin yrityksissä.  Tuomareita ja pelaajia lahjotaan, jotta rahaa voitaisiin pestä vedonlyönneissä jopa toisella puolella maailmaa.

Pelaajat eivät huipputasollakaan ole puhtaita pulmusia.  Heissäkin on vilpintekijöitä, rasisteja ja tappelijoita.  Rahalla ei saa sivistystä kentälle, siksi tarvitaan sääntöjä.

Minulla oli tapana kannattaa Chelseaa, siitäkin syystä, että asuin niillä kulmilla viitisen vuotta.  Nyt seura on menestyneempi kuin koskaan, mutta myös vastenmielinen ajan ilmiö.

Nuori venäläinen oligarkki Roman Abramovits on muuttanut seuran elämysteollisuuden supertuotteeksi.  Hän on ostanut niin paljon huippupelaajia, että Chelsean vaihtopenkillä ja katsomossa istuu jo toinen samanveroinen joukkue. 

Chelsea on ostanut taitajia myös pahimmilta kilpailijoiltaan tai niiden nenän edestä heikentääkseen vastustajien voimaa.  Se käyttää pelaajaostoihin enemmän rahaa kuin on Saksan varakkaimman joukkueen Bayern-Münchenin koko liikevaihto.

Menestys synnyttää menestystä, mutta kuinka kauan?  Peli itsessään on tuote, joka kiinnostaa, ja sen yllätyksellisyys.  Jos yksi seura voittaa aina, mielenkiinto laskee.

Pariisin ottelussa aion kannattaa Barcelonaa, jonka kotikatsomossa istuu enemmän naisia ja lapsia kuin suurseurojen katsomoissa keskimäärin ja jonka kannattajat ovat vähemmän väkivaltaisia ja rasistisia kuin esimerkiksi Chelsean.

Parissakymmenessä vuodessa jalkapallojoukkueet ovat kansainvälistyneet vauhdilla.  Kentillä rotujen tasa-arvo on toteutunut, mutta katsomoissa rehottaa edelleen rasismi.  Vierailevan joukkueen musta mies saa kuulla olevansa apina ja katsomosta lentelee banaaneja.

UEFA yrittää järjestöllisillä päätöksillä tehdä lajista rehellisemmän ja puhtaamman.  Seurat, sen toimihenkilöt ja pelaajat saavat pelikieltoja, jos niiden pelaajat tai kannattajat syyllistyvät epäurheilijamaisuuksiin.

UEFAlla on myös huoli oman seuran kasvateista.  Harva pelaajista rikkaimmissa seuroissa on enää omista riveistä noussut kyky.  Oman seuran pojat ja tytöt saavat lähteä keskenkasvuisina hakemaan peliaikaa muualta.
UEFAn uusien sääntöehdotusten mukaan pelaajia saa olla edustusjoukkueessa korkeintaan 25.  Muut seuran pelaajat voivat muodostaa B-joukkueen, mutta eivät pelata edustusjoukkueessa kauden aikana.
Joukkueessa pitää kolmen vuoden kuluttua olla vähintään kahdeksan oman seuran kasvattia.  Kasvatin kansallisuudella ei ole väliä, riittää kun asianomainen on ollut seurassa valmennettavana yhteensä kolmen vuoden ajan 15 ja 21 ikävuoden välillä.

Jalkapalloliittojen ja lainsäätäjien yhteistyöllä pyritään löytämään keinoja, joilla osa huippuseurojen voitoista voitaisiin valuttaa takaisin lajin juurille, pieniin kasvattajaseuroihin, jotka käytännössä kuitenkin huolehtivat suurseurojen "raaka-aineesta".

Niinpä on ehdotettu, että seura saisi käyttää enintään 65 % vuotuisesta liikevaihdostaan pelaajaostoihin.

Bayern-Münchenin puheenjohtaja Karl-Heinz Rummenigge valitti, että ensi kesän MM-kilpailujen jälkeen suurseurojen riveihin palaa väsyneitä ja vammautuneita pelaajia, mutta FIFA pitää rahat.

Suurimmilla seuroilla on oma etujärjestönsä G-14, joka haluaa irti FIFAn ja UEFAn holhouksesta.  Aivan aiheellisesti pelätään, että eräänä päivänä niiden ja esimerkiksi Rupert Murdochin edut yhtyvät.  Silloin syntyy suljettu ylikansallinen superliiga, joka kontrolloi itse itseään ja saa parhaan televisiojulkisuuden.

Kansainväliset jalkapallon lajiliitot toimivat monin tavoin kuten liikeyritykset.  Juuri tällä hetkellä ne ovat kuitenkin lajin tulevaisuuden toivo.

Ainoa kurinpitokeino näyttää olevan taloudellisilla menetyksillä uhkaaminen.
                                                                                              Lasse Lehtinen