JULKAISTU SAVON SANOMISSA 3.9.2006

Euroopan vastuulliset johtajat ovat aiheellisesti huolissaan maanosan kilpailukyvystä.  Pitkällä tähtäyksellä he miettivät yhteistä tulevaisuuttamme.  Suljettujen ovien takana valmistellaan välttämättömiä uudistuksia.

Suurin huoli on väestön ikääntyminen.  Yli 65-vuotiaitten osuus Euroopan väestöstä kaksinkertaistuu seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana, ellei maanosa hyväksy uusia, nuoria siirtolaisia.

Vaihtoehtona on ryhtyä lisääntymään omin neuvoin, mutta sekään ei näytä onnistuvan.  Italiassa, jossa paavi paheksuu sekä kondomeja että avioeroja, syntyvyys on Euroopan alhaisin.

Suomessakin väestön ikääntyminen on suurin yksittäinen uhka tulevalle hyvinvoinnille.  Kun entistä suurempi osa meistä poistuu työmarkkinoilta palvelujen kuluttajiksi, työhön jäävän nuoremman väen taakka kasvaa.

Vähenevä joukko joutuu entistä kovemmassa kansainvälisessä kilpailussa tuottamaan sen tuloksen, josta palvelut maksetaan.  Yhteiskunnan suojaverkot joutuvat kovalle koetukselle.  Se ei vain toimi, että opiskellaan kolmekymppisiksi, lähdetään eläkkeelle kuusikymppisinä ja eletään yhdeksänkymppisiksi.  Tämä on matematiikkaa, ei politiikkaa.

Jotkut haikailevat vanhoja aikoja takaisin.  Puolisuljetussa kansantaloudessa oli puolensa.  Suomalaiset eivät helposti velkaantuneet, koska velkaa sai pankista vain hyvillä suhteilla ja takaajilla ja korkokin oli yleensä toisella kymmenellä.

Maassa oli eteenpäinmenon ja tekemisen meininki, koska oli lähdetty nollasta.  Sodan käynyt, hajalle ammuttu Suomi piti rakentaa uudelleen.  Neuvostoliiton läsnäolo piti porvarit sopuisina ja demarit virkeinä.  Tuottajat ulosmittasivat elantonsa tukiaisina, jotka kaupunkien kuluttajat maksoivat.

Idänkauppa toi teollisuudelle helppoa rahaa ja työpaikkoja matalapalkka-aloille.  Maatalouden ylijäämä vietiin naapuriin sillä systeemillä, että Suomen palkkatyöläinen subventoi Leningradin alueen etuoikeutettujen puoluepamppujen elintarvikehintoja.

Säätykierto näytti kulkevan aina vain eteenpäin.  Vähilläkin varoilla pääsi eteenpäin, jos oli lukupäätä.  Vielä 1970-luvulla juopoinkin juristi tai maisteri sai jonkin viran jossain päin Suomea.

Eräs kuopiolainen kommunisti totesi takavuosina katkerasti: "Kun työmies laittoi lapsensa kouluun, herrat keksi akateemisen työttömyyden!"  Keskiluokankin pettymys on ollut melkoinen, kun akateeminen tutkinto sinänsä ei enää kanna asemiin.

Ei olisi mitään hätää, jos Neuvostoliitto olisi pysynyt pystyssä, Kekkonen presidenttinä ja kiinalaiset köyhinä.  Kirottu globalisaatio tuli ja sotki hyvät systeemit.

Globalisaatio ei ole asia, jonka voi torjua tai toivottaa tervetulleeksi omien mieltymysten mukaan.  Se on olemassa eikä siihen voi kuin yrittää sopeutua niin kuin purjehtija myrskyssä.  Jos ei tee mitään, kelluu ja lopuksi käy yleensä huonosti.

Asiantuntijoiden ja päättäjien kesken ei vallitse niin suuria erimielisyyksiä kuin lehtiä lukemalla ja puheita kuuntelemalla luulisi.  Tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta ei uskalleta, koska jokainen suuri päätös aiheuttaa jossakin kansalaisryhmässä vastustusta.  Politiikka on itse rakentamassaan loukussa.

Historia osoittaa, että tämä kansakunta on parhaimmillaan kriisiaikoina.  Keskinäinen edunvalvonta on siinä vaiheessa jo turhaa, ja se ymmärretään.  Poliittiset johtajat pystyvät ulkoisen uhan edessä tekemään myös epämieluisia päätöksiä.  Kriisiäkö tässä odotellaan?

Ajan henki ei ole vastaanottavainen muutospuheille, koska kukaan vastuullinen henkilö ei oikeasti kerro, mitä on odotettavissa.  Tai kertoo, mutta ikäviä viestejä ei tahdota kuunnella.  Hyvät työllisyysnäkymät luovat kivan vaalinalustunnelman, mutta vaalien jälkeen rakenteelliset ongelmat ovat edelleen olemassa.

Sosialidemokraattisessa liikkeessä on aina tiedetty, että tehtaan piipuista nouseva savu on sekä duunarin että patruunan etu.  Varmaa on, että Suomi ei voi menestyä, jos yritykset eivät menesty.  Tilapäinen rasitus kestetään, jos tiedetään, että ajan mittaan myös enemmistö hyötyy.

Työsuhdeturvaa pitäisi käydä karsimaan ja elintasosta tinkiä tilapäisesti vain, jottei koko kansantalous romahda, jolloin tuloksena olisivat vielä alemmat tulot ja pahempi työttömyys.  Tämä viesti menisi ehkä perille, jos omistava luokka olisi mukana samoissa talkoissa.

Varsinkin osinkomiljonäärien uskottavuus on koetuksella, kun he saarnaavat suhteellisen elintason laskun evankeliumia.  He suosittelevat "uhrivalmiutta" sille suurelle enemmistölle, jolla ei ole pääsyä optiojärjestelyjen ja kultaisten kädenpuristusten kiehtovaan maailmaan.

Ikääntymisen seurauksena huoltosuhde yhteiskunnassa muuttuu.  Vuonna 2020 Suomessa on 1,4 miljoonaa yli 65-vuotiasta.  Sillä porukalla eläkeläiset saisivat eduskuntaan yksinkertaisen enemmistön, jos kaikki äänestäisivät eläkeläisehdokkaita.

Eläkeläiset yhdistävät voimansa viimeistään silloin, kun tulevaisuuden aktiiviväestö ryhtyy karsimaan eläkeläisten etuja ja palveluja.  Suuret ikäluokat ovat tottuneet vaatimaan ja saamaan.

Siksi kannattaa valmistautua tilanteeseen jo nyt.  Suomi tarvitsee uutta väkeä.  Siirtolaisuus ei kuitenkaan ole suosittu puheenaihe äänestäjien parissa.  Nuorimmat suomalaiset ovat kyselyjen mukaan pahimpia rasisteja.  Jotkut pulipäät sekoittavat isänmaallisuuden rotuoppeihin 1930-luvun malliin.

Kuvaa synkentää vielä käynnissä oleva töiden uusjako maailman valtioiden välillä.  Eurooppalainen ei tietenkään suostu aasialaisiin palkkoihin eikä amerikkalaiseen sosiaaliturvaan.

Töiden uusjako ei johdu pelkästään siitä, että joku on jossakin päin maailmaa valmis tai pakotettu tekemään saman työn halvemmalla kuin suomalainen.

Itse aiheutettuja esteitä on myös.  Hyvinvointivaltion sisään rakennetut kannustinloukut tekevät työhön ryhtyvästä tyhmän, jos työstä kieltäytymällä pääsee samaan ansiotasoon.

Kaikissa teollisuusmaissa tunnetaan lisäksi ilmiö, jossa valtaväestöä on vaikea saada kohtuullisilla palkoillakaan tekemään raskaita tai arvostuksessa alhaisiksi luokiteltuja töitä epämukavina vuorokaudenaikoina.

Suomi on Euroopan sulkeutunein kansakunta.  Suomalaissyntyistä väkeä asuu ulkomailla miljoonan verran, mutta ulkomaalaisia on Suomessa vain reilu toistasataatuhatta.  Suomi on edelleen myös asenteiltaan sarvikuonojen maa.

Suomalaisia on viime vuosisadalla lähtenyt maailmalle töiden perään toista miljoonaa.  Historiaton nykypolvi ei osaa olla kiitollinen niistä turvapaikoista, joita muu maailma on esi-isillemme tarjonnut.

Ruotsiin muutti 1960-luvulla yli 350 000 suomalaista, mutta sata Suomeen saapuvaa somalia saa hallinnon ja virkavallan varpailleen. Ruotsissa puhuttiin neljäkymmentä vuotta sitten itärikollisuudesta samaan tapaan kuin meillä nyt.  Venäläisen lääkärin on edelleen vaikea saada töitä lääkäripulasta kärsivässä Suomessa.

Maahanmuuttopolitiikka on tärkeällä sijalla kansallisessa pelastusohjelmassa.  Tarvitsemme nimenomaan hyödyllisiä muuttajia.  Meidän on houkuteltava ja värvättävä myös koulutettua väkeä.  Muukalaiskammo on voitettava ja rasismi kitkettävä.

Muukalaiskammo ei ole edes kovin johdonmukaista.  Kaljakuppilaparlamentti tuomitsee samalla paatoksella niin joutilaina kuljeskelevat ulkomaalaiset kuin työssä käyvätkin.  Edelliset ovat "laiskoja pummeja" ja jälkimmäiset "vievät meidän työpaikat".

Kansainvälisestä solidaarisuudesta saarnanneet päättäjämme ovat avainasemassa, kun asenteita valtaväestön parissa muutetaan maahanmuuttajille ja vierastyöläisille myönteisiksi.

Sarvikuonojen on opeteltava sietämään mutakuonotkin.

                                                                            Lasse Lehtinen