|
Julkaistu 10.10.2006 
Eräänä lämpimänä iltana Strasbourgin kaupungissa kantaravintolassani ”L’Alsace à Table’ssa” sain kunnian illastaa kahden kokeneen naapurin miehen kanssa. Söimme meren eläviä, joimme Elsassin viinejä ja puhuimme historiasta ja politiikasta. Toinen kumppaneista oli Andres Tarand, Viron entinen pääministeri, nykyinen Euroopan parlamentin jäsen. Toinen virolainen oli Toomas Hendrik Ilves, joka ennen valintaansa Euroopan parlamenttiin ehti olla Viron suurlähettiläs Yhdysvalloissa ja Kanadassa sekä jonkin aikaa myös maansa ulkoministeri. Näillä kahdella puoluetoverillani on ollut täysin erilaiset elämänkaaret, kunnes Viron itsenäistyminen ne yhdisti. Tarand on elänyt koko miehitysajan Neuvosto-Eestissä ja saanut muun muassa sotilaskoulutuksen Puna-armeijassa. Ilves puolestaan syntyi vuonna 1953 virolaiseen pakolaisperheeseen Tukholmassa, josta muutti neljän vanhana Yhdysvaltoihin. Hänellä on yliopistotutkinto psykologiassa, mutta tunnettu hänestä tuli isiensä maassa eetterin välityksellä ennen kuin oli ehtinyt astua jalallakaan siihen valtakuntaan, jonka presidentiksi hän ryhtyi eilen. Hän näet julisti vapauden sanomaa orjuudessa eläville maanmiehilleen Radio Free Europen Münchenin toimituksesta niinä vuosina, kun edistyksen etujoukko Suomessa halusi vapautta Vietnamin kansalle, mutta vähät välitti Viron kansasta. Sen muisteleminen saa molemmat toverit hymyilemään vinosti. Häijyksi virne muuttuu, kun käydään muistelemaan suomalaisia, jotka kävivät kertomassa virolaisille, miten hieno järjestelmä heillä on verrattuna esimerkiksi Suomen kuvottavaan kapitalismiin. ”Kolhoosejakin kävitte kehumassa oikein televisiokameran kanssa”, miehet naureskelevat. Venäjä on meidän molempien naapuri, jonka kanssa on elettävä. "Viron ja Venäjän suhteet eivät milloinkaan ole olleet niin hyvät kuin nyt. Nyt meitä ei miehitetä." Näyttää kuitenkin siltä, että Venäjä kehittyy kiitolaukkaa etäämmäksi demokratiasta samalla kun Viro eurooppalaistuu entisestään. Itämeri on Euroopan suuri sisämeri, jonka rantamilla asuu peräti 85 miljoonaa ihmistä. EU:n ulkopuolisista maista vain Venäjällä on pääsy Itämerelle, josta seuraa sekä hyötyä että harmia. Kaasuputki, jota rakennetaan Viipurinlahdelta Itämeren pohjia pitkin Saksan Greiswaldiin, toimittaa tulevaisuudessa lämpöä miljooniin saksalaiskoteihin. Puola ja Baltian maat olisivat kuitenkin halunneet, että putki olisi vedetty näiden maiden halki, jolloin nekin olisivat päässeet energiasta osallisiksi. Pietariin rakennettiin EU:n Pohjoisen ulottuvuuden rahoilla jätevedenpuhdistuslaitos, jonka vihkiäisiin myös Vladimir Putin osallistui, vaikka ei ollut kopeekkaakaan hankkeeseen laittanut. Kaksi samanlaista laitosta tarvittaisiin vielä, jotta Pietarin vedet todella puhdistuisivat. Tällaisia asioita ja monia muita on jatkuvasti asialistalla Euroopan parlamentin Itämeri-työryhmässä, jonka kantavia voimia Ilves on ollut. Presidentin virassa hänellä on taatusti hyötyä tästä kokemuksesta, joka on opettanut, kuinka monesta vinkkelistä Itämeren ongelmia voidaan lähestyä. Ahdas kansallismielisyys on monella tapaa eurooppalaisen yhteiselon uhka. Jokaisessa jäsenmaassa on yksi tai useampia pienpuolueita, joiden kannatus perustuu avoimeen tai huonosti peiteltyyn muukalaiskammoon. Työvoiman ja palveluiden vapaata liikkumista yritetään edistää lainsäädännöllä, mutta luulot ja ennakkoluulot ohjaavat jopa hallitusten politiikkaa, etujärjestöistä ja kansalaisista puhumattakaan. Kun Euroopan parlamentissa muotoiltiin palvelujen kaupan direktiiviä, ranskalaiset keksivät pelotteen nimeltä ”puolalainen putkimies”, joka tulee idästä länteen ja vie sekä työpaikat että naiset vanhojen jäsenmaiden duunareilta. Ilves käytti sosialidemokraattien ryhmässä, jossa näillä ranskalaisilla protektionisteilla on vahva edustus, puheenvuoron, jossa hän rinnasti tämän kansankiihotuksen 1930-luvun Eurooppaan. ”Silloin puhuttiin samassa leimaamisen tarkoituksessa ’juutalaisesta pankkiirista’.” Koska tapanani on ollut neuvoa presidenttiehdokkaita myös täällä kotimaassa, otin Toomaksen puoli vuotta sitten puhutteluun ja sanoin, että purukumin mässyttäminen ei sovi vakavasti otettavan ehdokkaan imagoon. Se näyttää pahalta ja vielä pahemmalta televisiossa. ”Se on nikotiinipurkkaa”, hän selitti anteeksipyydellen. Taustastaan johtuen Ilves puhuu paksua amerikanenglantia, mutta ei juurikaan venäjää tai suomea. Mutta niinpä hänellä ei ole ollut niitä rasitteitakaan, joita miehityksen aikaan kommunismiin kasvatetuilla kilpakumppaneilla oli. Ilves on toista kertaa naimisissa ja hänellä on kolme lasta. Vaimonsa Evelinin kanssa he kunnostavat Etelä-Viron Mulgimaalla Ärman perintötilaa, joka palautui perheelle itsenäistymisen jälkeen. Tila on ollut suvulla vuodesta 1863, silloin Ilveksen isoisän isoisä osti sen saksalaiselta paronilta. Ennen vuotta 1945 vajaan sadan hehtaarin tilalla oli vielä 15 rakennusta, mutta vuonna 1991 jäljellä oli vain kiviset seinät kolmesta rakennuksesta. ”Viisimetrisiä leppäpuita kasvoi talojen sisältä repaleisten kattojen läpi”, Ilves kuvaa rappiota. Viidentoista viime vuoden aikana paikkoja on kohennettu niin, että siellä voi jo asua. ”Evelin rakentaa parhaillaan vierastaloa”, presidentti myhäilee ja arvelee, että seuraavat viisi vuotta jälleenrakennus jää kokonaan vaimon harteille. Vappuna 2004 avattiin yhdessä rakennuksessa yleisölle avoin kirjasto, joka käsittää Baltian maiden suurimman yksittäisen kokoelman alueen ulkopolitiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Politiikan filosofiaa ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä kirjallisuus onkin isännän mielipuuhaa sekä runous. Entä musiikki? ”Musiikin suhteen olen kaikkiruokainen, Monteverdistä Radioheadiin, Mozartista U-2:een.” Tilalle on perustettu ”Eurooppa-puisto”, johon vuorollaan ovat käyneet puita istuttamassa Lennart Meri, eri maiden pääministerit, EU-suurlähettiläät ja muut merkkihenkilöt. Presidenttinä Ilves aikoo lähentää Viron ja EU:n välejä entisestään. Lähtökohdat ovat erinomaiset, sillä vaikka valinta oli vaalijärjestelmästä johtuen täpärä, Ilves on maansa ehdottomasti suosituin poliitikko eikä EU:llakaan ole huono kaiku kansalaisten korvissa. Ilves itse sanoo saaneensa lyhyeksi jääneeltä meppikaudeltaan paljon pysyviä vaikutteita. ”Tärkeimmät eurooppalaiset päätöksentekijät ovat aidosti sitoutuneet yhteistyöhön”, hän sanoo. ”Jäsenmaissa sitä ei aina huomaa.” Vaikka Virolla ei vielä aikoihin ole taloudellisia mahdollisuuksia toteuttaa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mallia, Ilves puhuu myös pohjoismaisen mallin puolesta, sellaisen, joka pyrkii huolehtimaan heikoimmista. Uusi presidentti on valmiiksi tunnettu sekä Euroopassa että Atlantin takana. George W. Bushin Viron vierailusta marraskuussa oli tosin sovittu ennen presidentinvaalia. Itse hän aikoo jo ensi viikolla vierailla naapurimaissa Latviassa ja Suomessa. ”Protokolla on kehittänyt tavan, jolla vierailu toteutetaan niin, että kunnioitan molempia naapureita yhtä paljon. Menen ensin Riikaan ja jatkan siitä suoraan Helsinkiin, samalla reissulla.” Ilveksen poliittinen profiili länsiyhteyksineen saattaa osoittautua voimaksi, kun hän joutuu ottamaan kantaa Viron ja Venäjän suhteisiin, joissa tunnetusti on kipukohtia. Kansansa arvojohtajana juuri hän, jota ei epäillä Kremlin juoksupojaksi, voi uskottavasti suositella kansakunnalleen myös vaikeita ratkaisuja. Kaivoin esiin artikkelin, jonka Ilves kirjoitti toissa vappuna Helsingin Sanomiin, ja sen viisaat sanat: ”Suomessa vierailevat virolaiset seisovat suorempina, ylpeämpinä. Virossa vierailevia suomalaisia saattaa hämmentää, että tämäkin maa kuuluu Euroopan unioniin: ettei virolainen olekaan enää köyhä serkku, anoja eikä opetettava. Erilainen kyllä, muttei vähemmän eurooppalainen. Ylilyöntejäkin sattuu: jotkut virolaiset muistelevat aikaisempaa holhousta ja loukkauksia. Jotkut suomalaiset saattavat unohtaa, että rikas tai köyhä, unionissa kaikki ovat eurooppalaisia. Molempien täytyy oppia suhtautumaan toisiinsa uusilla tavoilla." Lasse Lehtinen
|
Kirjoitukset 
