Lasse Lehtinen

Pohjois-Savon Sosialidemokraatit r.y.100 vuotta

21.10.2006

Kuopio SDP:n edeltäjä, Suomen Työväenpuolue, perustettiin vuonna 1899.  Forssan kokouksessa 1903 puolueesta tuli sosialidemokraattinen.  Kolme vuotta myöhemmin perustettiin tänään juhliva yhdistys Kuopiossa. Kuitenkin jo viisitoista vuotta aikaisemmin, vuonna 1889, oli Kuopioon perustettu työväenyhdistys.  Sen käynnistivät tuon ajan aktiiviset kansalaiset, joiden mielestä ”alhaisemman kansan, työkansan, sivistystä on koroitettava”. Sitä ennen kaupunkiin oli perustettu Rouvasväen yhdistys (1860), Porvarien seuruus (1863), Käsityöläis- ja tehdasseuruus (1868), VPK (1877), Kuopion isänmaallinen seura (1881) ja Raittiusseura (1883). Juuri raittiusseuran vuosikokouksessa neljä vuotta myöhemmin lausuttiin työväenyhdistyksen syntysanat.  Kirjailija Minna Canth oli muiden mukana tässä kokouksessa, joka oli kerännyt uudelle kaupungintalolle nelisensataa kuopiolaista kaikista säädyistä. Raittiutta, sivistystä ja siveyttä yritettiin levittää työkansan pariin, mutta varsinaisista työväenkysymyksistä, kuten työajoista ja työoloista, ei tehty esityksiä.  Pikemminkin oli pyrkimys hillitä nousussa olevaa eurooppalaista radikalismia, vallankumouksellista sosialismia. Tällaiset patoamisyritykset eivät enää onnistuneet.  Forssan kokouksen osanottajat olivat jo sitä mieltä, että työväestön on saavutettava ”valtiollinen mahti”, mutta enemmistö halusi päästä päämäärään parlamentaarisia keinoja käyttäen.     Keisarillinen Venäjä suhtautui synkeän epäluuloisesti kaikkeen valtiolliseen toimintaan Suomen suuriruhtinaskunnassa.  Elleivät sosialistit olisi Forssassa nostaneet Venäjän valtionlippua sisääntuloportin yläpuolelle, santarmit olisivat hajottaneet kokouksen alkuunsa.   Kokouksen osanottajat olivat nuoria miehiä ja naisia, keski-ikä oli vain 33 vuotta, puolet nykyisen SDP:n jäsenkunnan keski-iästä.  Joukossa oli kuitenkin jo yhdistys- ja agitaatiotoimintaan oppinutta väkeä, lehtimiehiä, eri käsityöalojen mestareita, pikkukauppiaita ja työmiehiä. Forssan kokouksen ohjelma on jokseenkin kattava luettelo niistä eduista ja kansalaisoikeuksista, joita tämän päivän hyvinvointiyhteiskunnassa elävillä ihmisillä on.  Useimmat Forssan vaatimuksista on muodossa tai toisessa toteutettu.  Joitakin on kokeiltu ja havaittu huonoksi ja muutama ohjelmakohta on tykkänään päätetty unohtaa.   Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli vaatimuksista ehdottomasti tärkein.  Kokouksen mielestä ei työmiehelle voitu edes asettaa ”siveellisesti sitovia kansalaisvelvollisuuksia” ennen kuin kaikilla oli äänioikeus.  Tuskin kukaan tuon kokouksen osanottajista uskoi, että vaatimus menisi läpi jo neljä vuotta myöhemmin.    Vuoden 1906 uusi valtiopäiväjärjestys nosti äänioikeutettujen luvun 1,3 miljoonaan, kymmenkertaiseksi.  Nyt myös naiset saivat luvan osallistua politiikkaan.   Silloisen maailman uudenaikaisimman eduskunnan puhemiehiksi valittiin kuitenkin vain miehiä ja peräti aatelismiehiä, nuorsuomalainen Per Evind Svinhufvud, sosialidemokraatti Nils Robert af Ursin ja ruotsalaisista Ernst G. Palmén. Keisarilla oli edelleen oikeus hajottaa eduskunta.  Myös kaikki Suomen eduskunnassa tehdyt päätökset oli lähetettävä Venäjän keisarille tiedoksi.  Maailman kansanvaltaisin eduskunta joutui näin kirjeenvaihtoon silloisen maailman itsevaltaisimman hallitsijan kanssa.  Kaikki hallitsijoille menevät kirjelmät alkoivatkin sanoilla: ”Suurivaltaisin, Armollisin Keisari ja Suuriruhtinas.” Hallituksen esityksen vastaustekstit alkoivat samalla tyylillä: ”Teidän Keisarillinen Majesteettinne on antanut eduskunnalle Armollisen esityksen karviaismarjahomeen vastustamisesta ja on eduskunta tämän esityksen säädetyssä järjestyksessä käsitellyt.” Forssan kokous vaati kahdeksantuntisia työpäiviä, minimipalkkaa, se esitti naisten yötyön kieltämistä ja vaati naisille ”samasta työstä samaa palkkaa”.  Ainakin naisasialiikkeen mielestä viimeinen kohta on edelleen toteuttamatta.  Esitettiin myös vaatimus äitiyslomasta.  Palkallisen loman sopivaksi pituudeksi esitettiin ”neljä viikkoa ennen ja kuusi kuukautta jälkeen synnytyksen”.                       Forssassa vaadittiin kirkkoa erotettavaksi valtiosta ja uskonnonopetusta pois koulusta.  Uskonto on tänä päivänä suomalaisten yksityisasia, mutta valtionkirkon asema on vankka.  Enemmistö sosialidemokraatteja äänestävistä maksaa kirkollisveroa siinä kuin muutkin. Forssan kokous halusi metsästys- ja kalastusoikeuden riippumattomaksi maaomaisuudesta.  Nykyinen sisäministeri Kari Rajamäki sai taannoin aikaiseksi jokamiehen onki- ja pilkkioikeudet.  Rajamäki on tällä erää tuorein työväenliikkeen perinnepuolen sankari. Joillakin elämän alueilla Forssan kokouksen toivomukset ovat jääneet toteuttamatta.  Kieltolakia toki kokeiltiin 1919 – 1932, mutta laista oli enemmän haittaa kuin hyötyä.     Vuoden 1907 vaaleissa Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä valittiin kolmetoista kansanedustajaa, joista seitsemän oli sosialidemokraatteja.  Vaaleja pidettiin sen jälkeen melkein joka vuosi, sillä valtiollinen elämä oli levotonta.  Vuoden 1916 vaaleissa sosialidemokraateille tuli peräti yhdeksän edustajaa tästä piiristä, seitsemän Kuopion työväenyhdistyksestä. Eduskuntaan tuli ensimmäisen kerran sosialidemokraattinen enemmistö, 103 edustajaa, mutta sillä ei ollut merkitystä, sillä eduskuntaa ei kutsuttu koolle.  Runsaan vuoden kuluttua kansakunta suistui sisällissotaan.  Sen jälkiselvittelyissä SDP hajosi ensimmäisen kerran, kun Suomen kommunistinen puolue perustettiin. Neuvostoliiton hyökkäys syksyllä 1939 yhdisti suomalaiset tavalla, johon normaali yhteiskunnallinen kehitys olisi tarvinnut vuosikymmeniä.  Yksi osoitus siitä oli, että jo keväällä 1945, sodan vielä jatkuessa Euroopassa, Suomessa järjestettiin säädetyssä järjestyksessä eduskuntavaalit. On tarvittu kolme sotaa ja neljäkymmentä vuotta, ennen kuin Forssan kokouksen toivomuslista alkoi toden teolla toteutua.  Suomessa työväenliike on vauhdittanut sosiaalilainsäädäntöä kahdella tavalla, sekä omilla vaatimuksillaan että pelkällä olemassaolollaan.     Kokoomuksen asevelisiipi ja maalaisliitto asettuivat sodan jälkeen tukemaan sosiaalipoliittisia esityksiä, ei välttämättä vakaumuksesta, vaan jotta ihmisten elinoloja parantamalla vähennettäisiin vähäväkisten alttiutta äänestää kommunisteja.  Säädettiin lait työajoista, sosiaalivakuutuksesta, äitiyslomasta, lapsilisistä sekä invalidi- että eläkeavustuksista.  Merkittävä uudistus oli myös aravalakien säätäminen.                                                            Forssassa vaadittiin ”terveydenhoito valtion ja kuntien asiaksi, maksutonta lääkärinapua ja lääkkeitä sekä synnytysapua”.  Kun kansanterveyslaki vuonna 1972 säädettiin tämäkin kohta toivomuslistasta oli toteutettu. Jälkeenpäin on helppo nähdä, että juuri 1970-luvulla suomalaiseen yhteiskuntaan luotiin – keskustapuolueen ja kokoomuksen suosiollisella tuella ja hyvässä tarkoituksessa – niin monta menoautomaattia, että nyt ollaan hätää kärsimässä.  Pitäisi leikata, karsia ja priorisoida. Puolisuljetussa suomalaisessa taloudessa oli eteenpäinmenon meininkiä siksi, että lähtötaso sodan jälkeen oli ollut alhainen.  Jakopolitiikalla oli kannatusta ja jaettavaa tuntui koko ajan tulevan lisää.  Säätykierto näytti jatkuvan sukupolvesta toiseen koskapa herroja oli alun perin ollut harvassa. Mutta kuka haluaisi tosissaan kääntää kelloa omalla kohdallaan neljäkymmentä vuotta taaksepäin, asua, tienata ja kuluttaa sen ajan ehdoilla?  Muistoissa kesät tietenkin ovat kauniita ja puuhellan lämpö suloista. Tohtori Pentti Arajärvi summasi väitöskirjassaan: ”Monessa suhteessa sosiaaliturvajärjestelmän toiminnan tuloksista voidaan esittää kritiikkiä, mutta toisaalta väestön käsitykset hyvinvoinnin tarpeellisuudesta ovat erittäin myönteiset ja hyvinvointijärjestelmän kannatus on varsin laajaa”. Hyvinvointivaltion idea onkin vietellyt puolelleen meidät kaikki.  Varakkaampikin väki on totutettu halpoihin palveluihin.  ”Minä nyt nautin näistä palveluista, olenhan minä verojakin maksanut”, sanotaan.    Poliitikoille hyvinvointivaltion rakentaminen on ollut epäkiitollista työtä.  Kukaan ei yleensä ole tyytyväinen palkkaansa, eläkkeeseensä, opintorahaan tai maataloustukeen.  Rahaa pitäisi jakaa kaikkeen. Kuitenkin vain talouden kasvulla ja työllisyydellä voidaan palveluille saada kestävä rahoitus.  ”Suu on pantava säkkiä myöten” ei ole kovin tuore kielikuva, mutta suomalaiselle se avautuu heti. Antti Kalliomäki sanoi erotessaan valtiovarainministerin paikalta, että joudumme tekemään vaikeita valintoja, asettamaan painopisteitä ja rakentamaan kokonaisuuksia tavalla, joka ei aina vastaa sosialidemokraattista perusajattelua esimerkiksi oikeudenmukaisesta tulonjaosta, mutta toimii kasvun ja työllisyyden hyväksi yli vaikean ajan. Ikääntyminen on Suomen ja koko maanosan yhteinen ongelma.  Tänään tarvitaan neljä työntekijää elättämään kuusi kansalaista: he maksavat itsensä lisäksi yhden alaikäisen ja yhden eläkeläisen.  Kymmenen vuoden kuluttua meitä eläkeläisiä on kuorman päällä jo kaksi.  Tarvitsemme jo senkin vuoksi maahanmuuttajia. Sellainen yhtälö ei vain toimi taloudellisesti, että opiskelemme vielä kolmikymppisinä, teemme töitä kuudenkymmenen vanhoiksi ja elämme yhdeksänkymmenvuotiaiksi. Tätä samaa keskustelua käydään Euroopan parlamentissa eikä sieltäkään puutu jesuiittoja.  On helppo kuuluttaa äänestäjien mieliksi kovalla äänellä, että taloudellisten seikkojen korostaminen uhkaa sosiaalista järjestelmäämme, vaikka ne välttämättömästi liittyvät toisiinsa.  Ilman rahoitusta ei ole myöskään hyvinvointiyhteiskuntaa. Tämän päivän poliittisten johtajien pitää osata johtaa omiaan globalisaation ja markkinoiden puristuksessa.  Onneksi tänä päivänä maahan syntyy enemmän uusia työpaikkoja kuin vanhoja poistuu.  Se ei tietenkään lohduta niitä, joiden perinteiset ammatit häviävät.  Muutokset tapahtuvat kuitenkin meiltä lupaa kysymättä. Suomi on yksi globalisaation menestystarinoista.  Siitä pitäen, kun aloimme vaihtaa tervaa ja turkiksia suolaan ja silkkiin, hyvinvointimme on kohisten kasvanut.  Samat Pauligit, Fazerit ja Hartwallit, jotka 1800-luvulla tulivat Suomeen luomaan työpaikkoja, valloittavat nyt Venäjää menestyksellä, joka taas kerran heijastuu Suomeen. Suomi on aina menestynyt paremmin avoimessa kuin suljetussa taloudessa.  Nokian ihme ei olisi ollut mahdollinen ilman EU-jäsenyyttä.  Samassa avoimessa hengessä on pakko jatkaa. ”Arvot ja aate säilyvät, mutta saavat kestävän sisällön vain silloin, kun on rohkeutta uudistua ja uudistaa.”  Miten uudistaa ja voittaa sen jälkeen vaalit?  Se on miljoonan euron kysymys. Yli sadan vuoden ajan suomalaista sosialidemokratiaa on viety eteenpäin kansanvaltaisin keinoin, rauhanomaisesti rakentaen.  Siltä tieltä ei ole syytä poiketa tulevaisuudessakaan.