Julkaistu 11.11.2006 

 Savolaisuudesta on sanottu, että sitä ei voi määritellä geneettisesti tai maantieteellisesti vaan se on mielentila. 

Samoin on sanottava eurooppalaisuudesta.  Euroopan unionin sääntöjen mukaan jäseneksi kelpaa jokainen maa, joka suostuu tunnustamaan yhteiset arvot ja laittamaan yhteiskuntansa ns. eurokuntoon. 

Tosin Marokko hylättiin vuonna 1987 maantieteellisin perustein, mutta oli ehkä muitakin syitä.  Suomen jäsenyyttä vastustettiin vuonna 1994 siksi, että ulkopolitiikkamme on aina ollut Venäjän suhteen ”suomettunutta”.  Israel saattaa jonakin päivänä olla jäsen.  Jo nyt se on mukana euroviisuissa ja jalkapallojärjestö UEFA:ssa.  Niinpä Kanada, jos se saisi päähänsä hakea jäsenyyttä, pitäisi hyväksyä.  Onhan se jo mukana ETYJ:ssä.  Turkki jätti anomuksen sisälle ensimmäisen kerran vuonna 1964 eikä sitä vieläkään huolita mukaan siksi, ettei se ole sisäsiisti demokratia. 

Kuitenkin Eurooppa tekisi pahan virheen, jos se nyt ilmoittaisi, että Turkista ei ikinä voi tulla EU:n jäsen.  Se olisi taantumuksen voitto Turkissa, missä läheskään kaikki eivät halua muutoksia esimerkiksi kidutuksen kitkemiseksi tai naisen aseman parantamiseksi. 

Enemmistö ”vanhojen” EU-maiden kansalaisista, myös Suomessa, vastustaa laajentumista ja erityisesti Turkin mukaantuloa.  Monet ajattelevat kuin entinen rotaryveli, jonka mielestä klubi ei tarvitse uusia jäseniä hänen jälkeensä.  

Laajentumisväsymyksen perimmäinen syy on yleensä omissa kotoisissa vaikeuksissa, joille on löydettävä syyllinen muualta.  Kolmekymmentäluvun saksalaisten mielestä kaiken pahan alku ja juuri oli ”juutalainen pankkiiri”.  Ranskalaisia on peloteltu ”puolalaisella putkimiehellä”, joka tulee ja vie ranskalaisen työmiehen hommat ja naiset. 

Sarkasmistaan tunnettu Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker sanoi taannoin, että ”aikaisemmin idän ohjukset pelottivat meitä lännessä.  Mutta nyt näyttää siltä, että idästä tulevien ihmisten tulevaisuudentoiveet pelottavat meitä vielä enemmän.” 

Viron uusi presidentti Toomas Hendrik Ilves huomautti äsken, että EU:n uudet jäsenmaat ovat mukaantulollaan lahjoittaneet vanhoille jäsenmaille turvallisuuden, jota aiemmin ylläpidettiin kauhun tasapainolla. 

Entisten kommunistimaiden yhteiskuntaelämä on monessa suhteessa vieläkin tempoilevaa, mutta tärkeimmät valinnat turvallisuuden puolesta on tehty, markkinatalous, demokratia ja Nato.  Vaikka Venäjää ei erikseen mainittaisi, niin sitä kuitenkin tarkoitetaan vastapuolena. 

Vastapalvelukseksi Itä-Eurooppa haluaa siirtymävaiheessa kilpailla omilla vahvuuksillaan, esimerkiksi halvalla työvoimalla.  Ne maat, jotka heti vuoden 2004 vapun jälkeen sallivat työvoiman liikkumisen vapaasti, ovat myös taloudellisesti pärjänneet parhaiten. 

Saksassa, Ranskassa, Itävallassa ja Hollannissa ovia ei avattu, ja idästä tulleet menivät joko pimeille tai harmaille markkinoille töihin.  Joka puolella Eurooppaa on pula työntekijöistä aloilla, joilla oma väki ei suostu työskentelemään. 

Suomesta lähti 1960-luvulla yli kolmesataatuhatta työikäistä samoissa tunnelmissa Ruotsiin.  Molemmat maat hyötyivät, sillä sen ajan Suomi ei olisi maataloudesta yhtäkkiä vapautunutta joukkoa kyennyt elättämään.  Ruotsi taas tarvitsi kipeästi maahanmuuttajia teollisuuden ja sosiaalitoimen palvelukseen. 

Suomen ja Viron kanssakäyminen käy esimerkiksi laajentumisen hyödyllisistä vaikutuksista.  Vaikka Viro on EU:ssa nk. ”nettosaaja” ja Suomi ”nettomaksaja”, Suomi hyötyy hurjasti uudesta markkina-alueesta. 

Tallinnassa ovat edustettuina kaikki suomalaiset kaupan keskusliikkeet, siellä on Stockmann, Rautakirja, ja Nesteen huoltoasemat ja Lemminkäinen levittää kartelliasvalttia koko Baltiaan.  Kumpi onkaan ”nettosaaja”? 

Ajan kanssa tilanne tasoittuu.  Pian ei Virosta kukaan halua tulla Suomeen töihin, kun talous siellä kasvaa ja palkat nousevat. 

Laajentumiskomissaari Olli Rehn, joka viime keskiviikkona yritti vakuuttaa kollegansa laajentumisen hyödyistä, on juuri julkaissut kirjan nimeltä ”Europe’s Next Frontiers” (Euroopan seuraavat rajat), jossa hän pohtii laajenemisen rajoja.  Hänen mielestään nimenomaan idän suunta on täynnä uusia mahdollisuuksia, joita pitäisi hyödyntää. 

EU on laajentunut viisi kertaa viiden kymmenen vuoden aikana.  Joka kerta se on saanut laajentumisesta uutta virtaa niin taloudellisesti kuin poliittisesti.  Laajenemisen kustannukset vanhoille maille ovat komissaarin laskelmien mukaan sama kuin ”pari kuppia kahvia kuussa”. 

Kollegani Alexander Stubb kertoi viikko sitten (HS 3.11.06), että ”EU ei ole ikinä valmis laajentumaan, mutta silti aina valmis”. Komissaarimme sanoo kirjassaan: ”Se on kova haaste, mutta myös kaunis päämäärä.”                                                                             Lasse Lehtinen