Julkaistu 25.11.2006   

Eurooppa olisi kilpailukyvyltään maailman ylivoimaisinmarkkina-alue, jos meillä olisi nykyinen koulutus- ja sivistystasomme, aasialaiset palkat ja yhdysvaltalainen sosiaaliturva. 

Kahta jälkimmäistä me emme hyväksy, niinpä meidän on yritettävä kilpailla koulutuksen ja sivistyksen antamin avuin. 

Suhteellista kilpailuetua Suomikin sai takavuosina, kun satuimme sijaitsemaan kahden sosialistisen valtion, Neuvostoliiton ja Ruotsin, välissä. 

Nyt Neuvostoliitto on lähtenyt samalle ryöstökapitalismin tielle kuin Yhdysvallat parisataa vuotta sitten.  Miljardööri Mihail Hodorkovski ihmetteli taannoin, miksi hänet laitettiin vankilaan, vaikka hän teki kymmenessä vuodessa sen, mihin Rockefelleriltä kului kolme sukupolvea, varasti, yksityisti ja teki läpinäkyväksi? 

Amerikkalaisen kapitalismin jalot puolet ovatkin viime vuosina tulleet esiin uudessa valossa.  Maailman rikkaimmat miehet Bill Gates ja Warren Buffet ovat päättäneet lahjoittaa takaisin kansakunnalle yhdeksänkymmentäviisi prosenttia omaisuuksistaan.  Silti heille jää vielä yllin kyllin. 

John D. Rockefellerin esimerkki velvoittaa.  Tämä mies kasvatti kuudenkymmenen vuoden ajan esi-isiensä ryöväämää omaisuutta ja antoi sitten suurimman osan hyviin tarkoituksiin. Yhdysvallat onkin juuri tästä syystä tutkimuksen ja tuotekehittelyn johtava maa. 

Amerikkalainen traditio sotii pohjoismaista tasa-arvoperiaatetta vastaan.  Meillä valtio huolehtii yhteiskunnan jäsenistä kehdosta hautaan, myös koulutuksesta.  Siksi saamme keskimäärin parhaat oppimistulokset koko maailmassa. 

Keskimäärin onkin avainsana.  Maailman Nobel-palkinnot jaetaan siellä, missä yksityinen varallisuus auttaa tutkimusta.  Yksityinen lahjoitusraha haluaa nopeita tuloksia, siksi se suosii huippulahjakkuuksia tieteessä, taiteessa ja kulttuurissa. 

Harvardin yliopistoon ei ole tungosta ainoastaan opiskelemaan vaan rikkaat lahjoittajat hakevat sitä kautta myös kuolemattomuutta.  Näillä rahoilla voi palkata maailman parhaat opettajat, ja näin nousukierre jatkuu. 

Eurooppalaiset yliopistot sivistävät massoja verovaroin, mikä on eettistä ja hyvin eurooppalaista. Kaikille pitää antaa samat lähtökohdat. 

Vuonna 2000 sovittiin Lissabonissa, että Eurooppa huristaisi kymmenen vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen ohi kilpailukyvyssä.  Tarkoitus oli nimenomaan panostaa tutkimus- ja kehitystyöhön.  Lehmä saadaan lentämään ennen kuin tavoite toteutuu, se tiedetään jo nyt. 

Euroopan on tässäkin asiassa löydettävä oma mallinsa.  On viisasta oppia muiden kokemuksista, siksi amerikkalaisesta kulttuurista voisi poimia parhaat osat. 

Ensimmäistä kertaa Suomen heimon historiassa meillä on enemmän kuin kourallinen oikeasti rikkaita ihmisiä, joista monet ovat luoneet omaisuutensa oivalluksen tietä eivätkä pelkästään perimällä. 

Suomalaiset äkkirikkaat ovat yllättävän isänmaallisia omassa sijoituspolitiikassaan.  Teknologiamiljonäärit ostavat vanhanaikaisesti maata ja metsää.  Kartanoita kunnostetaan ja kelomajoja nousee korpien kätköihin Helsingin neliöhinnoilla. 

Urheilijapojat ostavat ensin itselleen nopeat autot ja huvilat, mutta heti sen jälkeen vanhemmilleen säälliset asunnot.  Kaikkia rahoja ei suinkaan kanneta veroparatiisiin. 

Ikean omistajan Ingvar Kampradin omaisuuden arvellaan olevan noin kymmenen prosenttia Ruotsin bruttokansantuotteesta.  Hän ei ole aikoihin maksanut veroja Ruotsiin vaan muiden rikkaiden tapaan vältellyt sitä viimeiseen saakka.  Nyt naapurimaassa jännätään, tuleeko ukko ennen poismenoaan tuntoihinsa ja lahjoittaako hän jotakin suurta vanhalle kotimaalleen? 

Suomen Kansallisoopperan pääjohtaja Erkki Korhonen saattoi jokin aika sitten onnellisena kertoa, miten tuntematon suomalainen oli lahjoittanut yli viisisataatuhatta euroa oopperan talouden tukemiseksi.  Tanskan rikkain mies Maersk Mc-Kinney Moller teetti juuri kansakunnalleen uuden oopperatalon. 

Suomen Kulttuurirahastossa elämäntyönsä tehnyt professori Paavo Hohti haluaa, että Suomessakin lahjoittajat saisivat vähentää lahjoitussummat verotuksessaan niin kuin maailmalla on tapana. 

Poliitikoille ja virkamiehille tämä ei ole mieleen.  Ohi budjettien tuleva raha ei ole poliittisessa ohjauksessa ja kumarruskäynnit ministeriöissä vähenisivät. 

Mutta eikö kuitenkin kannattaisi käyttää hyväksi tämäkin puoli ihmisen turhamaisuudesta nyt, kun köyhää Suomea on vihdoin siunattu rikkailla ihmisillä?                                                                             Lasse Lehtinen