Seppo Kononen esitti tässä lehdessä (Savon Sanomat 26.01.07) aiheellisen kysymyksen, johon mielelläni vastaan vähän perusteellisemmin. Olin näet Helsingin Sanomien haastattelussa (21.01.07) uskaltanut olettaa, että Urho Kekkonen olisi jo paimentanut meidät Natoon siksi, että hän tunnetusti "halusi aina olla vahvemman puolella." Elämänsä puoleen päivään asti Kekkonen uskoi - ja toivoi - läntisten aseiden uhkan ja voiman pitävän bolsevismin poissa Suomen kimpusta. Siinä hengessä hän itsekin toimi. Jo koulupoikana hän värväsi väkeä jääkäreihin. Kansalaissodassa Kekkonen oli innokas valkokaartilainen, oman kertomansa mukaan jäsen peräti teloituskomppaniassa. Kun Kekkonen kuulusteli punaroikaleita Etsivässä keskuspoliisissa, kuultavat tunnustivat poikkeuksetta.  Sisäministerinä ennen sotia hän halusi lakkauttaa IKL:n, mutta laitatti myös kolmisensataa kotikommunistia telkien taakse - varmuuden vuoksi. Keväällä 1940 Kekkonen olisi halunnut jatkaa talvisotaa ja hänen sydämensä sykki riemusta kun Suomi lähti Saksan rinnalla kesällä 1941 hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan. Kekkosen nimimerkki "Pekka Peitsi" toivoi Hitlerin aseille voittoa eikä tunteillut turhia: "...ryssäähän siellä vaan tapetaan." Edellä mainittu on dokumentoitua tietoa. Juhani Suomi on meille kertonut historiallisesta saranakohdasta marraskuussa 1942. Kekkonen ja hänen kaverinsa pitivät Rovaniemellä hotelli Pohjanhovissa pitkää palaveria ja tulivat parhaan saatavilla olleen tiedustelutiedon mukaan tulokseen, että sakemanni ei, saatana soikoon, voitakaan sotaa! Siihen saakka Suomessa oli sangen yleisesti laskeskeltu, että Hitler pehmittää ensin perivihollisen Neuvostoliiton ja sitten länsivallat tekevät lopun natsikomennosta. Mutta nyt olikin otettava uusi asento, Kekkonen päätteli, tai muuten Suomen käy huonosti ja vielä huonommin käy erään Kekkosen. Kekkonen ilmoitti ensin kavereilleen, että hän, ja vain hän, voi pelastaa Suomen. Siihen tarvittiin politiikan muutos ja muutokselle päämäärästään tietoinen johtaja. Saman tien Kekkonen tukahdutti antikommunistin itsessään loppuiäksi. Bolsevikeillehan ei ollut tärkeätä mitä joku sisimmässään ajatteli, vaan mitä sanottiin ääneen. Eihän kommunismin kotimaassakaan kannattanut sanoa mitä ajatteli. Väitän, vaikka en voi todistaa, että Kekkonen säilyi loppuun asti antikommunistina. Sisällä on täytynyt olla kova paine kun huulten todistus oli jotain muuta. Haluan uskoa, että Kekkonen teki siitäkin pitäen ratkaisunsa Suomen kansan parasta ajatellen.  Kuitenkin hän myös solmi Neuvostoliiton kanssa personaaliunionin, jonka kaikki ulottuvuudet eivät vielä ole selvillä. Hän ryhtyi meihin kansalaisiin päin korvaamattomaksi ja varmisti asemansa Moskovan tuella. Kekkosen kunniaksi on sanottava, että hän antoi kauppapolitiikalle mahdollisuuden lännettyä EFTA:n ja EEC:n suuntaan samalla kun liturgia ja turvallisuuspolitiikka tahdistui Tehtaankadun suuntaan. Olen monta kertaa kuullut todisteltavan, että vaikka keinot ovat arveluttavat, niin lopputulos ratkaisee. Tämä on ollut etenkin Maalaisliiton ja Hiihtoliiton suosima selitys.  Suomenhan kävi lopulta hyvin.    Niin kävikin, mutta Neuvostoliiton hajoaminen ei lopultakaan johtunut Suomen harjoittamasta politiikasta. Valistunut arvaukseni on, että jos Hitler olisi voittanut sodan, Suomi-Suur-Saksa -ystävyysseurassa olisivat etupenkeillä paistatelleet suurin piirtein samat naamat kuin sittemmin Suomi-Neuvostoliitto-seurassa, J.K. Paasikiveä ja Kekkosta myöten. Poliittinen eläin on sillä lailla rakennettu, että se tunnustaa senhetkiset tosiasiat ja haluaa olla mieluummin voittajan puolella kuin sitä vastaan. Siksi olen myös tykönäni ajatellut, että tämän hetken maailmassa isänmaallinen Kekkonen haluaisi meidän mieluummin samaistuvan demokraattiseen länteen kuin epädemokraattiseen itään. Ei tietenkään voi tätäkään todistaa. 

Lasse Lehtinen