Julkaistu 6.3.2007  

Menneisyyden käsittely on vaikeata.  Mitä suuremmista kansakunnista on kysymys, sitä hankalampaa se näyttää olevan.  Mutta on se vaikeaa vielä Suomessakin.  Sen osoittaa Jaakko Anhavan ja Erkki Tuomiojan sananvaihto.                                                                              Venäjällä ollaan vieläkin sitä mieltä, että talvisota oli suomalaisten omaa syytä.  Risto Rytin solmima sopimus Joachim von Ribbentropin kanssa 1944 oli Juri Derjabinin mielestä rikollinen teko. Molotov solmi saman miehen kanssa sopimuksen viisi vuotta aikaisemmin, mutta sitä ei lasketa vieläkään synniksi, vaikka kaksi hirmuhallitsijaa, Hitler ja Stalin, jakoivat siinä valtakuntia keskenään. Edelleen Venäjällä väitetään vakavalla naamalla, että Viro, Liettua ja Latvia liittyivät omasta vapaasta tahdostaan neuvostokansojen suureen perheeseen vuonna 1940.  Väliintulot Unkarissa 1956 ja Tshekkoslovakiassa 1968 olivat ”rauhanoperaatioita”. Ranskan vastarintaliike oli suurimmillaan sodan jälkeen.  Yhteistyömiehet ja saksalaisten morsiamet menettivät kunniansa kaikkialla, myös Norjassa ja Tanskassa.  Vieläkin suvut ja kyläkunnat kyräilevät toisiaan eri puolilla Keski-Eurooppaa. Turkissa joutuu vankilaan tai ainakin oikeuteen, jos puhuu julkisesti armenialaisten kansanmurhasta yli 80 vuotta sitten.  Napoleon oli psykopaatti ja murhamies hänkin, jolle Ranska rakensi riemukaaria ja pystytti obeliskeja.  Stalin näyttää saavan saman kohtelun Venäjällä. Diktatuurit ja diktaattorit saavat jostain syystä erilaisen kohtelun.  Natsihallinnon teot on syystäkin tuomittu kaikkialla.  Asialla ovat olleet sekä paljon kärsineet juutalaiset että aitoa katumusta tehneet saksalaiset. Kommunismi on tässä suhteessa päässyt kuin koira veräjästä.  Usein selitykseksi annetaan, että aate kuitenkin oli ihan hyvä, vaikka jätkät sen pilasi. Leninin ja Stalinin kädet ovat vielä syvemmällä veressä kuin Hitlerin, mutta silti punaterrorin puolesta löydetään lieventäviä seikkoja.  Meillä on rauhanpatsaita ja puistikoita sekä Lenin-museo Tampereella.  Kukaan ei uskalla, en minäkään, ehdottaa minkäänlaista muistomerkkiä suomalais-saksalaiselle aseveljeydelle, joka kuitenkin ratkaisevasti auttoi torjuntataisteluissa kesällä 1944.  Saattaa olla, että Suomi oli ainoa maa, jossa Hitlerin armeija käyttäytyi kunnolla.   Chilen entinen diktaattori Augusto Pinochet hallitsi maataan kovalla kädellä ja on vastuussa ainakin 3000 maanmiehensä tapattamisesta.  Hänet halutiin oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Sen sijaan DDR:n puoluejohtaja Erich Honecker, jonka käskystä ammuttiin saman verran loikkareita Berliinin muurin kupeelle, pääsi eläkkeelle vapaana papparaisena.  Aivan kuin kommunismi aatteena tekisi kantajastaan syyntakeettoman.  Ehkä näin onkin. Euroopan neuvostossa laadittiin viime vuonna julkilausuma, jossa isolla joukolla kerrankin tuomittiin kommunistien julmuudet.  Ensimmäisen kerran kansainvälinen järjestö Euroopassa pystyi tähän. Suomalaiset demarit äänestivät päätöslauselmaa vastaan, sillä heidän mielestään menneisyyden penkominen kuuluu historioitsijoille ja tekstikin oli ”pelkkää oikeistopropagandaa”. Olisi kannattanut äänestää enemmistön mukana.  Sosialidemokraatit ovat aina olleet ensimmäisten listittävien joukossa niin natsien kuin kommunistienkin komennossa. Kysyn vaan, moneenko kulkueeseen tai julkilausumaan meikäläiset toverit ovat takavuosina osallistuneet, joissa tekstin ja tahdin määräsivät kotikommunistit? Fasistiset murhamiehet eivät jälkipolvilta ansaitse yhtään sääliä, mutta eivät kommunistit myöskään mitään bonuspisteitä.                                                           Lasse Lehtinen