Julkaistu 14.4.2007 

Hitlerin propagandapäällikkö Joseph Göbbels kehotti aikanaan virittämään poliittisen sanoman tyhmimmän vastaanottajan mukaan.  Hänen toinen ohjeensa kuului: “Mitä suurempi vale, sitä helpommin se uskotaan.” 

Timo Soini on Göbbelsin lahjakas oppilas.  “Missä EU, siellä ongelma”, oli nerokas tiivistelmä, joka on uponnut moneen sellaiseenkin, joka ei äänestänyt perssuomalaisia. 

Tykönänsä Soini tietää hyvin, että Suomi ja myös hänen kannattajansa ovat hyötyneet jäsenyydestä, vähintäänkin taloudellisen toimeliaisuuden tuottamina tuloina yhteiskunnalle.  Soini puhuukin ovelasti jäsenyyden mukanaan tuomista lillukanvarsista. 

Lillukanvarsia EU:ssa riittää.  Sen yltiödemokraattinen rakennelma antaa kaikille aatteille mahdollisuuden esitellä ideoitaan ja yrittää vängätä niitä lainsäädännöksi asti.  Unionin jäsenmaissa on hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka omasta mielestään tietavat, miten muiden pitää elämänsä järjestää. 

Perssuomalaisten ehdokas Sirke Peltokorpi sanoi ennen vaaleja, että susi on suomalaisten pahin ympäristöongelma.  “Miksi vouhotetaan jostain sulavista jäätikoista, kun läheltäkin löytyy huolen aiheita.” 

Edellisen kaltainen järkeily naurattaa ensin, mutta sen pitäisi vetää vakavaksi jokaisen, joka haluaa Suomen säilyttävän vaivalla hankitun paikkansa Euroopan vapaiden kansojen joukossa. 

Sudesta on vaivihkaa tullut suomalaisen EU-politiikan symbolieläin.  Kaikilla on siitä mielipide, vaikka suurin osa suomalaisista ei näe sitä koskaan luonnonvaraisena.  Hukkaa pidetään vaarallisena, vaikka se on viimeksi ahdistellut ihmistä 1800-luvulla.  Maanteillä toikkaroivat hirvet tappavat suomalaisia joka vuosi. 

Susien aiheuttamilla tuhoilla ei ole merkitystä kansantaloudelle, ei vaikka korvaukset kymmenkertaistettaisiin.  Mutta mielialat susi on jo myrkyttänyt perusteellisesti, jos ei peruuttamattomasti. 

Kansalaiset kyselevät – aiheellisesti – miksi me Suomessa emme itse saa päättää häirikkösusien kohtalosta?  Miksi komission virkamiehet Brysselissä muka tietavat meitä paremmin, kuinka monta sutta Suomessa pitää asustaa. 

Seuraavan hallituksen on kerrottava kansalle totuus.  Sen on kerrottava, että Suomen liittyessä EU:hun erilaisten susipulliaisten höynäyttämä Esko Ahon hallitus pyysi Euroopan unionia merkitsemään suden uhanalaisten eläinlajien listalle.  Komissio suostui ystävällisesti, silla perustelut olivat liikuttavat, susia oli Suomessa tuohon aikaan alle sata. 

Seuraavan hallituksen on vihdoinkin korjattava edeltäjiensä virhe ja neuvoteltava susi pois listalta.  Euroopan susipulliaisten mukaan tänne mahtuisi enemmänkin susia, mutta luulisi perusteluiksi riittävän, että samaa lajia on Venäjän puolella ainakin 40 000 yksilöä, joten ei se aivan äkkiä kuole sukupuuttoon näiltä leveysasteilta. 

Samalla vaivalla listalta voi poistaa liito-oravan, hylkeet ja kanahaukan.  Nämä asiat kannattaa laittaa hallitusohjelmaan, etteivät vihreät taas pääse kaupunkilaislapsia narraamaan. 

Kun sudet on käsitelty, yleisötilaisuuksissa useasti kysytään, mitä hyvää EU on saanut aikaiseksi?  Aloitan saarnani rauhasta Euroopassa, puhun passivapaudesta ja eurojen kätevyydestä, mutta juuri ennen kuin kuulijat ovat nukahtaneet, joku kysyy rekkajonoista itärajalla. 

Ensin olin sitä mieltä, että kysymys on Suomen ja Venäjän välisestä ongelmasta, mutta sittemmin olen tullut toisiin ajatuksiin.  Se miten yhtä EU-maata kohdellaan EU:n pitkällä koillisrajalla, on mitä suurimmassa määrin myös koko EU:n ongelma. 

Mutta tarvitaan sellainen suomalainen hallitus, joka uskaltaa nostaa asian niille pöydille, joiden ääreen päästäksemme aikoinaan EU:hun liityttiin. 

Etenkin kepulaiset poliitikot jähmettyvät Venäjää koskevissa kysymyksissä kuin puuhevoset pakkasella.  Vanhassuomalaiset ovat kautta aikojen pyytäneet ymmärtämään, että Venäjällä kaikki kehittyy hitaasti.  Sata vuotta ei riita mihinkään. 

Jos suomalainen rekka rajan ylitettyään painaa pari tonnia enemmän kuin rajan talla puolen, ongelma täytyy ratkaista poliittisella painostuksella Kremlin suuntaan.  Suomi ei kuitenkaan yksin riita painostajaksi vaan vastapunnukseksi tarvitaan koko Brysselin arvovalta. 

Kansalaiset kaipaavat kouriintuntuvia osoituksia siitä, että EU kuuntelee suomalaisia myös arkisissa asioissa ja toimii jäsenvaltioiden tukena myös käytännössä. 

Onkohan tuleva hallitus tietoinen siitä?                                                                                             Lasse Lehtinen