Julkaistu 26.5.2007 

Olen kuunnellut Tony Blairia livenä muutaman kerran eri puolilla Eurooppaa, kerran Helsingissäkin.  Parempaan puhujaan en ole törmännyt, vaikka muuan intialainen mattokauppias oli melkein yhtä hyvä. 

Kun Blair puhui Euroopan parlamentille Britannian puheenjohtajuuskauden avajaisissa kesällä 2005, tunnelma oli kuin herätyskokouksessa.  ”Veli todistaa ihanasti!”  Mutta homma meni heti uppotukin uittamiseksi maassa, jossa EU:n vastustaminen on kansanhuvi. 

Politiikka on siitä kummallinen ammatti, että se päättyy melkein aina tappioon ja menetettyyn maineeseen.  Kunnianpalautus tulee myöhemmin jos on tullakseen. 

Blairin kohdalla toivon sitä, sillä hän on ollut parempi ja aikaansaavempi poliittinen johtaja kuin hänen vähäinen suosionsa eron hetkellä antaa ymmärtää. 

Ensinnäkin hän uudisti Britannian nuhjaantuneen työväenpuolueen iskukykyiseksi poliittiseksi liikkeeksi, joka hänen johdollaan voitti vaalit kolme kertaa peräkkäin.  Kaksipuoluejärjestelmässä se on melkoinen saavutus. 

Se onnistui vain siksi, että ohjelmat ja iskulauseet laitettiin vastaamaan ajan henkeä.  Ikääntyvässä ja keskiluokkaistuvassa eurooppalaisessa maassa taistelu liikkuvista äänestäjistä voitetaan tai hävitään keskustassa, ei oikealla tai vasemmalla. 

Margaret Thatcher oli omana aikanaan välttämätön rakenteiden ravistelija, jonka hallitukset antoivat markkinataloudelle tilaa toimia.  Blairin ohjelmalla osa talouden tuotoista ohjattiin uudelleen sosiaalisiin uudistuksiin samalla, kun julkisten palveluiden laatua ja tehoja parannettiin. 

Kaikkine puutteineenkin Britannia on tänään, paitsi vauraampi, myös tasa-arvoisempi ja avoimempi yhteiskunta kuin 1997, kun Blair tuli valtaan. 

Huonoja kouluja ja rempallaan olevia sairaaloita on vähemmän ja pudokkaista pidetään parempaa huolta kuin Thatcherin aikaan.  Uusi Britannia on suvaitsevaisempi vähemmistöjä ja maahanmuuttajia kohtaan ja luokkaerot ovat hitaasti mutta varmasti vähenemässä. 

Talous on ollut niin avointa, että Lontoosta on jälleen tulossa maailman finanssikeskus.  Työmarkkinat ovat imaisseet satojatuhansia siirtotyöläisiä Itä-Euroopan entisistä kommunistimaista ilman suurempia rutinoita. 

Jotenkin saa sellaisen kuvan, että Blairin loistavat puhujanlahjat ovat vuosien mittaan myös kaivaneet hänelle hautaa.  Hän on lukemattomat kerrat kertonut kansalaisille innostuneesti ja vakuuttavasti, mitä kaikkea korjattavaa Britanniassa ja koko maailmassa on.   

Kun poliitikko vaatii jotain, se tulkitaan lupaukseksi.  Konservatiivien kahdeksantoista vuotta kestäneen valtakauden jälkeen Blair otti itselleen niin suuren urakan, että saavutuksetkin rupesivat näyttämään kesken jääneiltä tai rikotuilta lupauksilta. 

Mauno Koivisto käytti omana aikanaan aivan päinvastaista tyyliä, joka puri meillä hyvin.  ”Näitä aikoja tullaan vielä joskus muistamaan hyvinä aikoina”, hän sanoi murheen murtaman näköisenä ja lisäsi, että ”asiat ovat tänään huonommin kuin eilen, mutta paljon paremmin kuin huomenna”. 

On paljolti Blairin ansiota, että Pohjois-Irlannin selkkaus on ainakin toistaiseksi ratkaistu rauhanomaisesti.  Sitä ei kohta kukaan muista, mutta sen sijaan ikuisesti muistetaan Blairin osallistumisen Bushin rinnalla Irakin sotaretkeen. 

Blairin intomielisyys maailmanparantajana johdatti hänet lopulta sellaisen miinakentän keskelle, jolta ei enää ollut paluuta.  Hän uskoi, ja uskoo edelleen, mitä George W. Bush saarnasi: että suurvaltojen tehtävä on poistaa roistohallitsijat maailmankartalta ja tehdä siten maapallo meille kaikille turvallisemmaksi paikaksi elää. 

Tietenkin ne valtionpäämiehet, jotka nyt sanovat aina tienneensä, että Irakin sotaretki menee pieleen, puhuvat muunneltua totuutta.  Pelkkä Amerikan-vastaisuus politiikan johtotähtenä ei sekään ole erityisen kunnioitettavaa. 

Myös se, että puhuu niin kuin ajattelee ja tekee niin kuin puhuu, voi tuhota poliittisen uran.                                                                                              Lasse Lehtinen