Julkaistu 9.6.2007

Olen pitänyt Keijo Korhosen tyylistä sanoa ja kirjoittaa.  Asiat ilmaistaan niin, ettei synny epäselvyyttä.  Kuvaan toki kuuluu, että sanoja on aina oikeassa.

Iän myötä sanoma on vain kirkastunut.  Kaikki muut ovat idiootteja ja kyvyttömyyksiä paitsi elävistä eräs Korhonen ja kuolleista muuan Kekkonen.  Maailmassa on Euroopan kokoinen virhe ja Suomi on peruuttamattomasti suossa.

Aiemmin näitä kuunteli lystikseen kuin valistunutta kylähullua Hyde Parkin kulmauksessa, mutta nyt alkaa epäilys hiipiä mieleen: Onko lääkityksessä vikaa vai onko Arizonan aurinko tehnyt tehtävänsä?

Korhonen kuuluu sodan jälkeen aikuistuneeseen joukkoon miehiä, jotka pyhittivät elämänsä Urho Kekkoselle, nousivat ja sortuivat tämän mukana.  Harvat ovat toipuneet.  Jopa Sigmund Freudilla olisi saattanut mennä sormi partaan tätä isäkompleksia selitellessä.

Kekkonen hallitsi Suomea vain ja ainoastaan Neuvostoliiton luvalla.  Suomi säilyi, koska Suomen pahempi ahdisteleminen olisi kylmän sodan aikana ajanut Ruotsin Naton jäseneksi ja Moskovalle käyttökelpoinen harmaa vyöhyke olisi menetetty.

Heti kun aika jätti Neuvostoliitosta, Suomi sanoi yya-sopimuksen irti, muutti presidentin vaalitapaa, rajasi kaudet kahteen, riisui presidentin valtaa – ja anoi jäsenyyttä EU:ssa.

Tämä viimemainittu asia oli Korhosen mielestä synneistä suurimpia.  Hän vertaa unionia lystikkäästi Neuvostoliittoon, jossa Bryssel on ottanut Moskovan paikan.  Suuri ero on kuitenkin siinä, että eurooppalainen liitto on vapaaehtoinen, kun taas Neuvostokansojen liitto oli pistimillä pakotettu.

Euroopan unioniin on koko ajan enemmän pyrkijöitä kuin halutaan mukaan ottaa, mutta Neuvostoliiton sateenvarjon alta lähdettiin heti, kun siihen oli mahdollisuus.

On toinenkin merkittävä ero.  Tämä löyhä valtioiden liitto sietää kaikenlaista arvostelua, aiheestakin, sen sijaan Neuvostoliitto ja sen perillinen Venäjä ei tahdo sietää aiheellistakaan moitetta.

Keijo Korhosen tapaisen änkyrän elinajan odote vanhassa Neuvostoliitossa olisi ollut vaatimaton, mutta Arizonan erämaassa saa ulvoa kojoottien mukana mielin määrin.  Ulvahdukset painetaan lehtiin ja kirjoiksi jopa kaukaisessa Suomessa.

Martti Ahtisaari on Korhosen mielestä tuplanolla.  Tarja Halonen on linjaton ja harmiton, Paavo Lipponen on kulkenut Euroopan isoisten perässä silmissään ”vähä-älyisen ajokoiran palvova katse”, Harri Holkeri on ”myötäilijä”, Esko Aho ”peluri”, Max Jakobson ”manipuloija”, Anneli Jäätteenmäki ”kauniisti koliseva tyhjä tynnyri”, Seppo Kääriäinen on ”naiivi”.

Erkki Tuomioja on ”verraton takin kääntäjä”, Erkki Liikanen ”finanssinero” ja Matti Vanhanen on ”päämäärätön kiltti vellihousu, jota ei pitäisi päästää neuvotteluissa edustamaan edes Taka-Hikiän sonniyhdistystä”.

Miksei tasavalta ymmärtänyt omaa etuaan, kun Korhonen uhrautui ja asettui itse presidenttiehdokkaaksi vuonna 1994?  Miten näin erinomainen mies on ajettu maanpakoon suurille tasangoille?  

Ehkä siksi, että Suomen kansan enemmistö ymmärsi seurata johtajiaan siihen eurooppalaiseen yhteyteen, joka seitsemänkymmenen vuoden jälkeen avautui meille kaupan ja kulttuurin alueella.

Puolisuljetusta komentotaloudesta päästiin mukaan isommille markkinoille.  Nokia olisi talousalueen ulkopuolella jäänyt syntymättä ja nyt otettaisiin ensi askeleita Euroopassa Neuvostoliiton varsinaisten satelliittimaiden kanssa.

Korhosen testamentti sisältää kaksi pääkohtaa: ensinnäkin Suomen on julistauduttava ”pysyvästi puolueettomaksi” Sveitsin esikuvan mukaan ja samalla ilmoitettava vastaavansa ”kaikin keinoin” itse puolustuksestaan.

Toiseksi Suomen on annettava yksipuolinen, omaehtoinen vakuutus Venäjälle, että ei hyökkää eikä auta muita hyökkäämään Venäjälle ”missään olosuhteissa”.

Eivätpä ole häävit eväät.  Jos Suomi Sveitsin tavoin sijaitsisi Alppien kätköissä keskellä Eurooppaa ja maailman rikkaat ja rosvot olisivat vuosisatoja kantaneet saaliinsa sinne turvaan, niin oppia voisi ottaakin.

Suomi on tehnyt Venäjän kanssa kaikenlaisia sopimuksia, jotka ovat pitäneet tai olleet pitämättä juuri niin kuin Venäjälle on sopinut.  Vuonna 1932 solmittu ja vuonna 1934 uusittu hyökkäämättömyyssopimus laukesi siihen, kun Neuvosto-Venäjä vuonna 1939 varoittamatta hyökkäsi Suomeen.

Korhonenkin voi joskus olla oikeassa.  Mutta se tapahtuu samalla logiikalla, mikä sopii seisovaan seinäkelloon.

Lasse Lehtinen