Julkaistu 22.6.2007

 Turkin nykyinen poliittinen johto ja armeija haluavat maansa EU:n jäseneksi, samoin liike-elämä.  EU avasi kaksi vuotta sitten neuvottelut tosi mielellä, mutta alkuinnostuksen jälkeen ilmapiiri on huonontunut sekä Turkissa että unionissa.

EU:n niin kutsuttu ”pehmeä voima” saa hakijamaat muuttamaan epädemokraattisia käytäntöjään parempaan suuntaan.  Näin on käynyt Turkissakin, jossa esimerkiksi kuolemanrangaistuksesta ja kiduttamisesta on luovuttu.  Naisen asemaa ja sananvapautta on parannettu ainakin paperilla.

Mutta muutosvauhti on hidastunut.  Lahjonta on osa arkikäytäntöä, poliisi on varsin kovakourainen ja kunniamurhia tehdään edelleen syrjäseuduilla, jossa myös lapsen asema on sama kuin sata vuotta sitten.

Rikoslaissa on erittäin tulkinnanvarainen pykälä, joka tuomitsee teot ja puheet, jotka ”häpäisevät turkkilaisuuden”.  Niinpä valtakunta ei voi käsitellä menneisyyttään, koska puhuminen esimerkiksi armenialaisten kansanmurhasta 1920-luvulla on ”epäturkkilaista”.

Nobelisti Orhan Pamuk joutui kirjoistaan oikeuteen ja taannoin tapettiin ansioitunut lehtimies Hrant Dink.

Tasavaltalaisen Turkin perustaja Mustafa Kemal Atatürk ymmärsi, että uskonto on erotettava valtiosta, muuten Turkista tulisi naapurivaltioiden kaltainen imaamien ja mullahien johtama pappisvalta, jossa Koraani toimisi myös lakikirjana.

Armeija vahtii Atatürkin perintöä.  Se on itsenäisyyden aikana monta kertaa tullut kasarmeista pelottelemaan poliitikkoja.

Demokratian kannalta on ristiriitaista, että armeija sekaantuu kansan valitsemien toimintaan, mutta toisaalta se varjelee sitä, mikä on Euroopalle arvokkainta, maallisen vallan asemaa.

Turkkilaisessa mosaiikissa mikään ei ole yksinkertaista.  Kurdikysymys avautuu ulkopuoliselle vaikeasti.  Kurdeja on usean valtion alueella, ei ainoastaan Turkissa.  Kaikki kurdit eivät puhu samaa kieltä, puhumattakaan, että olisivat samanmielisiä.

Viidesosa tavallisista turkkilaisista on kurdeja eikä heitä syrjitä.  Kurdikenraali saattaa johtaa operaatiota kurdikapinallisia vastaan.  Tilannetta voisi kuvata ontuvalla vertauksella: suomenruotsalaisilla voisi olla Pohjanmaalta ja Pohjanlahden takaa organisoitu sissiliike, joka hyökkäilisi rannikkokaupunkeihin.

Turkin ja Yhdysvaltojen suhteet ovat aina olleet hyvät, mutta nyt on viileämpää, kun amerikkalaiset sallivat omassa ahdingossaan kurdikapinallisten operoivan Pohjois-Irakista Turkin rajan yli.

Yllättäen islamilaisella Turkilla on erityisen hyvät välit arabimaiden yhteiseen viholliseen, Israeliin.

Vanhoissa jäsenmaissa Turkin jäsenyyden vastustus kumpuaa ensi sijassa muukalaispelosta, rasismista ja samasta uskonkiihkosta, josta islamia syytetään.  Jäsenyys auttaisi lieventämään asenteita molemmin puolin.

Mitä Eurooppa hyötyisi Turkin jäsenyydestä?

Ensinnäkin se saisi uudet suuret kotimarkkinat nopeasti kasvavalla talousalueella.  Se saisi nuorta ja koulutettua työvoimaa.  Se saisi turvallisen reitin energian tuontia varten.  Se saisi liittolaisen taistelussa terrorismia, huumekauppaa, salakuljetusta ja ihmiskauppaa vastaan.

Eurooppa tarvitsee vakaata ja demokraattista Turkkia yhtä paljon kuin Turkki tarvitsee Eurooppaa.  Turkki voi parhaimmillaan olla tukeva osa eurooppalaista turvallisuusratkaisua.  Se voi myös olla maltistumisen malli muulle islamilaiselle maailmalle. 

Turkkilaiset tekevät politiikkaa samalla tavalla kuin pelaavat jalkapalloa, pelaavat taitavasti ja kovaa, välillä ihan sikaa.  Heidän on taivuttava Euroopan säännöille, jos haluavat pelata meidän kentällä.

Laajentumiskomissaari Olli Rehn on kuin tiukka erotuomari, jota Turkissakin kunnioitetaan.  Jos pelataan sääntöjen mukaan, kaikki hyötyvät.

Uusi hallitus, joka syntyy kesällä pidettävien vaalien jälkeen, on ratkaisevassa asemassa.  Seuraava vaalikausi on testiaika jäsenyyden ehtoja täytettäessä.

Turkki on joka tapauksessa tulossa, tavalla tai toisella.  Ovatko Ahmed, Mehmet ja Mustafa tervetulleita meidän klubiimme, riippuu nyt erittäin paljon heistä itsestään. 

 Lasse Lehtinen