Julkaistu 14.10.2007 

SDP käy tulevaisuudestaan jäsenten välistä keskustelua, joka on tähän mennessä ollut vilkasta ja välillä tasokastakin.   

Omista avauksistani olen saanut enimmäkseen vastauksia, joilla ei ole mitään tekemistä tulevaisuuden kanssa.  Monet SDP:ssä näyttävät tietävän, mitä ainakaan ei pidä tehdä, mutta harvat osaavat neuvoa mitä pitää tehdä. 

”Puolueen nimeä ei ainakaan pidä muuttaa!”  ”Mitä Lehtinen tarkoittaa, että luteet pitää karistaa lipuista?  Ei meidän lipuissa ole luteita.”  ”Oikealle ei ainakaan pidä mennä!”  ”Eikä vasemmalle!”  ”Meillä on ihan hyvät ohjelmat kunhan väki vain saadaan liikkeelle.”  ”Tämä on työväenpuolue eikä keskiluokan puolue!”  ”Natoon ei ainakaan mennä!” 

Liisa Jaakonsaari totesi kesällä Demarissa, että ”oikeastaan kaikki tärkeät asiat ylittävät vanhan oikeisto-vasemmisto-rajan”.  Näin on.  Myös hyvinvointivaltion idea on omaksuttu sekä oikealla että vasemmalla eikä sitä vakavissaan kukaan ole purkamassa.  Painotuksista ja yksityiskohdista olemme kovastikin eri mieltä. 

Tuloerojen nopea kasvu, joka meillä johtuu pääomatulojen ja palkkatulojen erilaisesta kohtelusta, ärsyttää myös keskiluokkaa. 

KESKILUOKKAISTUVA EUROOPPA 

Koko Euroopassa väestö ikääntyy ja keskiluokkaistuu.  Suomessa eläkkeelle lähtö tapahtuu muita maita aiemmin, sillä sota loppui jo 1944 lapsentekoon ruvettiin ennen kuin miehiltä oli manttelit riisuttu. 

Myös elintason nousu on ollut nopeata.  Köyhästä maatalousvaltiosta on puolessa vuosisadassa tullut kaupunkilaistunut hyvinvointivaltio.  Toimihenkilöitäkin on jo kolme kertaa niin paljon kuin teollisuustyöväestöä.  Sekään ei enää ole proletariaattia vaan edunvalvontaan tottunutta ammattiväkeä. 

Merja Minkkinen (Viikko Vapaus 26.7.07) oli mielestäni ymmärtänyt oleellisen, kun hän sanoi, etteivät ”ilo, intohimo ja itseluottamus” – SDP:n uusi suunta –  synny puoluehallituksen päätöksillä. 

”Puolueet koostuvat ihmisistä.  Jos SDP kadottaa yhteytensä kansalaisten enemmistöön, se menettää merkityksensä joukkoliikkeenä.”  Siksi Minkkinen kehottaa hakemaan yhteyttä myös toimihenkilöihin ja akateemisesti koulutettuun väkeen. 

Kyseessä on ”valinta hyvinvointivaltion kehittämisen tai oikeistolaisen uusitsekkyyden välillä” ja politiikan teko perustuu yhä useammin enemmän tunteisiin kuin järkeen.  Keskiluokallakin on sosiaalinen omatunto. 

MITEN IHMISILLE PUHUTAAN 

Poliittinen retoriikka, tapa puhua ja kohdata kansalaisten huolenaiheet, kaipaa myös SDP:ssä kohentamista.  Meidän tapamme on torjua syytökset, jos ne kohdistuvat meille pyhiin asioihin, ja osoittaa kyselijöille, miten väärässä he ovat huolehtiessaan turhasta. 

Kun vanheneva väestö kokee turvattomuutta ja vaatii lisää poliiseja näkösälle osoitamme tilastoista, että rikosten määrä on itse asiassa vähentynyt ja ihmisten huoli on turha. 

Kun alettiin puhua toimeentulotuen varassa elävistä ”elämäntapaintiaaneista” tai työttömyyskorvauksilla kikkailevista, voitiin tutkimuksin todistaa, että systeemin väärinkäyttäjiä on kovin vähän. 

Samalla tavalla voidaan tiedon avulla oikaista pahimmat luulot maahanmuuttajien tai romaniväestön rikollisuuden määrästä ja laadusta. 

Oppilaiden rauhattomuus luokissa ja opettajiin kohdistuva väkivalta saattaa olla vähäinen ongelma tilastollisesti, mutta asianomaisille sitä ei pidä vähätellä. 

Onko se oikea tapa keskustella, että osoitetaan kysymys vääräksi ja kysyjä tyhmäksi?  ”Niin on jos siltä näyttää”, sanoi Luigi Pirandello näytelmänsä otsikossa.  Näillä alueilla SDP:n  ei pidä antaa ilmaherruutta Perussuomalaisille. 

MITEN MUUALLA? 

Britanniassa sosialidemokraatit ovat onnistuneet paremmin kuin muualla Euroopassa.  Britannia tänään on myös sosiaalisempi ja demokraattisempi kuin kymmenen vuotta sitten, se voidaan osoittaa monilla mittareilla. 

Juuri siitä äänestäjät ovat Britannian demareita kiittäneet.  Näyttää siltä, että Gordon Brown, joka Tony Blairin kanssa uudisti puolueen, voittaa seuraavatkin vaalit. 

Margaret Thatcherilta kysyttiin jokunen vuosi sitten, mikä oli hänen suurin saavutuksensa?  ”Uusi työväenpuolue”, hän vastasi.  Työväenpuolueen vasemmistolaisten mielestä tämä todisti lopullisesti Blairin petoksen, hän oli luonut työväenpuolueen, joka kelpasi Rautarouvallekin. 

Lainasin kahdeksantoista vuotta sitten kirjaani ”Minä ja Thatcher” lopun eräältä britiltä: ”Thatcher kyllä saattaa hävitä seuraavat tai sitä seuraavat vaalit mutta markkinatalous ei häviä vaaleja enää milloinkaan.” 

Samaa sanoo työväenpuoluetta edustava ajattelija David Marquand New Statesman -lehdessä (16.01.06) nyt: ”Kapitalismia ei voi enää kesyttää, ehkä ei voinut aikaisemminkaan.  Sen vapauttamista [rajoituksista] Thatcherin tapaan ei voi sosiaalisista syistä sietää…  Brown voi vain yrittää tehdä siitä [markkinataloudesta] oikeudenmukaisempaa.” 

Tuloerot uusrikkaiden ja keskiluokan välillä kasvavat Britanniassakin, mutta tärkeintä on pitää junan viimeinen vaunu kytkettynä kehitykseen.  Kukaan ei saa pudota kyydistä. 

Ökyrikkaat kääntävät omalla esimerkillään keskiluokan työväenpuolueen äänestäjiksi, sillä ahneudellakin on rajansa – sen suuren joukon mielestä, joka ei itse yllä hunajapurkille. 

Brown on nyt aloittanut osittain puhtaalta pöydältä, sillä seikkailu Irakissa ja muutamat muut kritiikin kohteet pysyvät Blairin piikissä.  Brown ei ole yhtä häikäisevä puhuja kuin Blair, mutta ehkä hän on juuri siksi sitäkin vakuuttavampi. 

Vallanvaihdon jälkeen puolueen kannatus on entisestään noussut eikä konservatiiveilla tunnu olevan tilaa keskellä.  Siellä on oikeistolle tehty sama, minkä kokoomus teki Suomessa demareille, ”poliittinen happi” on otettu pois kilpailijalta. 

Tietenkin Brown on huolissaan terveydenhuollosta ja koulutuksen tasosta, mutta hän on myös luvannut parannusta pulmiin, jotka huolettavat keskiluokkaa. 

Poliisit saavat lisää välineitä ja valtuuksia panna kuriin nuorisojengejä.  Liikkeiltä, jotka myyvät viinaa alaikäisille, otetaan myyntilupa pois.  Rötöstelevien lasten vanhemmille annetaan sakkoja ja opettajille annetaan parempi suoja väkivaltaisia oppilaita vastaan. 

Maahanmuuttajien on opeteltava englantia ja huumeita välittävä siirtolainen lentää samantien maasta ulos. 

KARISMA ON SYNTYMÄLAHJA 

Politiikan senioritoimittaja Simon Jenkins pohdiskeli kesällä (The Guardian, 05.09.07) keinoja, joilla konservatiivinen johtaja David Cameron voisi voittaa Brownin. 

”Siihen  hän tarvitsee huumoria, aggressiivisuutta ja charmia.”  Jutun sanoma on siinä, että nykyään vaalit voitetaan pikemminkin johtajien karismalla kuin ohjelmajulistuksilla, joiden vangiksi voi jäädä.  Sitä paitsi kaikki puolueohjelmat kannattavat hyviä asioita ja paheksuvat epäkohtia. ”Valitsijat näyttävät arvostavan enemmän miellyttävyyttä ja päällepäin näkyvää vakuuttavuutta kuin ohjelmia ja julistuksia, ne [henkilökohtaiset ominaisuudet] painavat jopa enemmän kuin saavutukset.”   

Kuulostaako tutulta? 

Kun Ulpu Iivari hakee SDP:lle ”uutta Moosesta” (UD, 04.09.07) kyse on juuri tällaisen henkilön löytämisestä. 

Henkilövalinnat voivat onnistua tai epäonnistua.  Karismaa ei voi istuttaa epäkarismaattiseen henkilöön, mutta joskus sitkeä ja johdonmukainen työ luo ajan kanssa uskottavan johtajan. 

Nykyinen aika vain on niin kiihkeätä, ettei se anna kasvamiselle samaa aikaa kuin esimerkiksi Rafael Paasion aikaan. 

KAKSI MALLIA SDP:LLE 

Myös Ranskan sosialistit ovat käyneet keskinäisiä käräjiä useiden vaalitappioiden jälkeen.  Puolue on ainakin kolmessa osassa ja henkilöriitoja yritetään piilotella ideologin väittelyn suojaan. 

Keskustelu Ranskassa on perinteisesti suuria sanoja ja tyhjää retoriikkaa, joilla muka käydään oikeiden ongelmien kimppuun.  Ohjelmat ovat uskonkappaleita ja vaikeuksia lähestytään julkilausumin. 

”En ymmärrä kuinka niin loistavat yksilöt voivat olla yhdessä niin pöljiä”, muuan puolueen napamies sanoi. 

Suomen sosialidemokraateilla on kaksi mallia, mistä valita, ranskalainen tai brittiläinen.  Jälkimmäisellä ainakin voitetaan vaaleja. 

Yhdestä asiasta olen joka tapauksessa varma: vaaleja ei voiteta vastustamalla kaikkia muutoksia ohjelmissa, vaalitaktiikassa ja retoriikassa.  Jos näin olisi, niin SDP olisi ollut ylivoimaisesti suurin puolue jo pitkän aikaa.                                                      Lasse Lehtinen