Julkaistu 20.10.2007 

Tohtori Mikko Majander on kirjoittanut mielenkiintoisen ja luettavan kirjan SDP:n rahoituskuvioista sodan jälkeen, ”Demokratiaa dollareilla”. 

Poliittinen kampanjointi vaatii varoja.  Kansa paheksuu verovaroista maksettavaa puoluetukea, mutta sen alkuperää ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan politiikan liepeillä muutoin liikkuva raha on vaikeammin jäljitettävissä. 

Tutkimus on nyt vahvistanut vuosikymmenten takaiset arvaukset.  Kommunistit saivat toimintaansa ruplia Neuvostoliitosta ja sosialidemokraatit dollareita ja kruunuja lännestä.  Myös suomalainen elinkeinoelämä sijoitti SDP:n kautta varoja kommunisminvastaiseen toimintaan. 

Ruplarahoituksen piiriin pääsivät myöhemmin myös SDP:stä irronneet oppositiovoimat, Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL) sekä Maalaisliitto. 

Majanderin teos haastaa tutkimaan samalla avoimuudella muidenkin poliittisten järjestöjen historian tältä osin.  Erityisen kiinnostavaa olisi tietää enemmän Maalaisliitolle ja nimenomaan Kekkoselle kanavoituneesta rahasta. 

On nimittäin perusteltuja syitä olettaa, että Maalaisliiton oma historiankirjoitus on tätä aihetta tietoisesti vältellyt. 

Urho Kekkosen ensimmäinen yritys presidentiksi vuonna 1950 oli totisempi yritys kuin historia muistaa.  Maalaisliiton Vihtori Vesterinen kävi juoruamassa Paasikivelle, että Kekkosella oli peräti kolmen miljoonan markan rahoitus, joka ei ollut ainakaan puolueelta peräisin. 

Nyt tiedetään sekin, että KGB:n puuhamiehet Mihail Kotov ja Viktor Vladimirov toimivat vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kustaa Vilkunan ja Arvo Korsimon neuvonantajina. 

Vuoden 1962 presidentinvaaleista löytyy jo dokumentoitua arkistotietoa.  NKP:n keskuskomitea hyväksyi puoluesihteeri Korsimon anomuksen ja toimitti kymmenen miljoonaa markkaa Kekkosen vaalityöhön.  Pöytäkirjassa puhutaan ”lisäavusta”, joten voi olettaa, että kysymys oli johonkin mittaan vakiintuneesta käytännöstä. 

Vuonna 1956 perustettiin salaperäinen ”Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiö”, joka on rekisterissä edelleen.  Se on ollut Maalaisliiton nk. K-linjan taistelurahasto. 

Säätiö maksoi vuonna 1961 Kekkosta koskevan kirjan levittämisen 1 300 000 kappaleen painoksena jokaiseen suomalaiseen kotiin.  Lisäksi säätiö maksoi neljän mainoselokuvan tekemisen.  Varoja kului sen aikaista rahaa yhteensä 112 miljoonaa markkaa.  

Mistä säätiö sai rahansa? 

On syytä olettaa, että idänkaupan vuorineuvokset joutuivat kymmenyksensä tähänkin kassaan antamaan, sillä kaupan ja Kekkosen vallan kasvaessa se saattoi olla hyödyllinen sijoitus.  Mutta tuliko ruplia enemmänkin suoraan Moskovasta? 

Mikä mahtaisi olla poliittisen rahoituksen moraalinen ongelma noilta ajoilta?  Mielestäni vain Maalaisliitolla ja TPSL:lla on selittämistä. 

On itse asiassa luonnollista, että kommunistit saivat ja ottivat vastaan rahaa Moskovasta.  Suomalaisilla kommunisteilla oli sama päämäärä kuin NKP:lla, yhteiskuntajärjestelmän muuttaminen. 

Yhtä luonnollista oli, että Yhdysvallat, Ruotsi ja suomalainen elinkeinoelämä sijoittivat SDP:n kautta varoja kommunismin vastaiseen taisteluun.  Tämä yhteiskuntajärjestys haluttiin säilyttää. 

Mutta miksi talonpoikainen Maalaisliitto, joka ohjelmissaan sanoi puolustavansa yksityisomistusta ja parlamentarismia, otti vastaan ruplia? 

Mitä Moskova halusi – ja mitä se sai – vastineeksi? 

Ilmaista juustoa on näet vain hiirenloukussa.                                                                                               Lasse Lehtinen