Julkaistu 3.11.2007

On se aika vuodesta kun kateus voittaa kiimankin. Verotiedot on julkistettu ja jokainen voi käydä katsomassa kuinka paljon paremmin naapuri tienaa ja kuinka vähän se kelmi maksaa veroja.  Palkansaajat voivat takavuosien tapaan taivastella maatalouteen valuvia veroeuroja. 

Kolmetoista suomalaismeppiä allekirjoitti muutama viikko sitten kirjeen EU:n maatalouskomissaari Mariann Fischer Boelille.   Pyysimme rouvalta lupaa, että Suomi saa jatkaa Etelä-Suomeen tarkoitetun maataloustuen maksamista. 

Komissaari vastasi ystävällisen tiukasti, että kyseinen tuki on tarkoitettu väliaikaiseksi ja alenevaksi. Viljelijöillä on ollut 13 vuotta aikaa suunnitella tuotantotapoihinsa maailmantalouden vaatimia muutoksia.  

Suomen taitavin ja lobbausjärjestö MTK lavasti kansanliikkeen, johon liittyi politiikan ja julkisen sanan eturientola.  Myytiin ajatusta, että ilkeä EU tappaa talonpojat Tampereen eteläpuolelta niille sijoilleen.  

Sen jälkeen onkin keskusteltu enemmän aidan seipäästä kuin aidasta. 

Suomen kansa on saatu uskomaan, että EU:sta olisi ollut tulossa jotain rahaa, jota ei nyt tulekaan.   ”Useat maat ovat veivanneet itselleen lisää EU –rahaa ja etuisuuksia keinolla millä hyvänsä”, Vasemmistoliiton Martti Korhonen uhosi. 

Luulisi puoluejohtajan tietävän, että suurin osa Suomen maatalouden tuloista maksetaan kotimaisista verovaroista.  Yli kahden ja puolen miljardin maatalousmenoista vain 800 miljoonaa pyöräytetään Brysselin kassan kautta. 

Etelä-Suomen tehomaanviljelys on suurin yksittäinen Itämerta kuormittava saastuttaja. Kun sille lasketaan oikea hinta, maatalouden kotimainen tuki nousee tästäkin roimasti. 

Muistan elävästi kuinka pääministeri Esko Aho ja ministerit Heikki Haavisto ja Pertti Salolainen tulivat vuoden 1994 jäsenyysneuvotteluista tuuletellen onneansa siitä, miten hyvä maataloussopimus tuli neuvoteltua.   Suomi sai luvan ”siirtymäkauden ajan” maksaa omasta pussistaan maataloustukea!  

Nyt kiistelyn alaisesta kohdasta lavastettiin maatalouselinkeinon kannalta ”elämän ja kuoleman kysymys”.  Siitä ei todellakaan ole kysymys. 

Tietenkin raja, joka kulkee kahden tukialueen välillä, on mielivaltainen. Puolet Jämsää kuuluu 141 –alueeseen ja toinen puoli pysyvän tuen 142 –alueeseen. Mutta johonkin raja oli vedettävä kun voimat eivät riittäneet neuvotella koko Suomea pysyvän tuen piiriin. 

Elän osan vuodesta itäsuomalaisessa maatalousmaisemassa. Yleisesti ottaen Etelä-Suomen viljelyolot ovat aivan toisella tolalla kuin meillä päin, mutta eivät tietenkään yhtä hyvät kuin Skoonessa tai Jyllannissa. 

Eteläsuomalaiset viljatilat eivät totisesti viestitä suuresta kurjuudesta.  Sellaista ajokalustoa ei palkansaajilla ole pihallaan. Olen omin silmin nähnyt, minulla on kavereita myös niissä piireissä.   

”Toinen maasturi on välttämätön koska vaimo käy hoitamassa virkaansa terveyskeskuksessa”, muuan heistä selitti. Hän kehui samalla, miten maatilalla voi tulonhankkimiskustannuksina vähentää verotuksessa paljon sellaista, minkä palkansaaja, maataloustulon varsinainen maksaja, kustantaisi nettotuloistaan. 

Tässä lehdessä haastateltiin viikko sitten uhanalaisia, jotka arvelivat, että heidän menetyksensä olisivat noin 5000 – 10 000 euroa vuodessa. 

Jokin laskuvirhe on isoissa luvuissa. Vaikka koko kiistanalainen vajaan sadan miljoonan euron tuki (3 % kokonaistuesta) poistuisi kerralla, niin jaettuna 30 000 tilan kesken  luvuksi tulee korkeintaan 3000 euroa. 

Talonpojan keskinäisestä solidaarisuudesta ei voida puhua. Kun komissio vuonna 2004 pakotti Suomen alentamaan 141 –tukitasoa, Vanhasen hallitus alensi omatoimisesti myös pohjoissuomalaisten viljelijöiden tukia. MTK:n mielestä tuloerojen on säilyttävä.  

Kun Perlos tai StoraEnso sulkevat tehtaansa Suomessa ja tuhannet menettävät työpaikkansa, ei puhuta siirtymäajoista. Työmiehen tuotantosuunnan muutos  astuu voimaan yhdessä yössä.

Voidaan ennustaa, että Suomen kiukuttelu tuottaa tuloksia ja komission kanssa päästään kompromissiin. Tuetaan elinkeinoa muilla konsteilla mutta tätä nimenomaista tukea jatketaan enää kolme tai neljä vuotta ja siitä niistetään hieman.   

Veronmaksajat säästävät näin ehkä yhden prosentin maatalousmenoista ja viljelijät kärsivät keskimäärin 2000 euron menetyksen.  Se on menetys sekin, mutta ei pakota ketään lopettamaan elinkeinoaan. 

En ole kuullut kenenkään pohtivan, millaista tulonlisäystä elintarvikkeiden maailmanmarkkinahintojen nousu merkitsee myös suomalaisille viljelijöille. Eikö tuen tarve silloin käytännössä vähene? 

Entä ilmaston lämpeneminen? Eikö se ole parantanut viljelyolosuhteita? 

Monen tilan taustalla humisee jokunen hehtaari metsää. Eikö puun hinnan rivakka nousu ole vaikuttanut mitenkään maatilojen tulonmuodostukseen? 

”Huoltovarmuus” on sana jonka MTK:n propagandakoneisto tuikkaa joka väliin.  Se tekee yleensä toivotun vaikutuksen eikä kukaan kysele yksityiskohtia. 

Rahamiehet möivät suomalaisen sokeriteollisuuden ahneuksissaan ulkomaalaisille. He näkivät, että kyseessä on auringonlaskun ala, jolla ei Euroopassa ole tulevaisuutta. Huoltovarmuuden nimissä kysellään kuitenkin veronmaksajaa avuksi. 

Nato-jäsenyys vahventaisi  huoltovarmuuttamme aivan eri tavalla kuin tekohengitetty tukipolitiikka. 

Suomen hallituksen kannattaisi säästää kiukuttelu  kovempia koitoksia varten.

Esimerkiksi päästökauppajärjestelmän vinouksien korjaaminen tai puutullien poistaminen Venäjältä EU:n avulla on monin verroin suurempi kysymys kansantalouden kannalta kuin maataloustuen marginaalit. 

Toivotaan, että komissaari taipuu.  Meidän veronmaksajien uhrivalmius on loputon.  Etelä-Suomen viljelijä pääsee vielä kerran koittamaan maailman vanhinta siirtymäaikakonstia: laskemaan pakkasella housuihinsa. 

Jonkin aikaa se lämmittää mukavasti. 

                                Lasse Lehtinen