Julkaistu 10.11.2007  

Viime viikolla entinen esimieheni suurlähettiläs Ilkka Pastinen saattoi julkisuuteen kolmannen muistelmateoksensa.  Hänellä oli aikoinaan hyvä tapa antaa kehut kaikkien kuullen, mutta haukut kahdenkesken. 

Lontoossa diplomaatin piti kaksikymmentä vuotta sitten olla tarkka pukeutumisestaan.  Erään kerran olin keskellä viikkoa sonnustautunut nk. Kauniaisten kansallispukuun, siniseen klubitakkiin ja harmaisiin housuihin. 

”Olet näemmä aloittanut viikonlopun vieton”, lähettiläs sanoi kuivasti.  Solmiovalintojani hän kommentoi: ”Mautonta, mutta sopii tyyliin.” 

Lähettiläitä on tapana puhutella nimellä ”Excellency”, hänen ylhäisyytensä.  Tästä Pastinen juonsi muistelmatrilogiansa ensimmäisen nimen” Yläkerran ylhäisyys”, joka ilmestyi vuonna 1994.  Pari vuotta sen jälkeen tuli jatkoa nimellä ”Diiva ja diplomaatti”. 

Kolmas osa olisi myös ansainnut vetävämmän nimen, ”Uusi maailmanjärjestys” kuulostaa YK:ssa hyväksytyn maailmanparannusjulistuksen otsikolta.  Tai sitten kyseessä on syvä ironia, jonka taitajiin kirjoittaja eittämättä kuluu. 

Pastinen kertoo myös uudesta maailmanjärjestyksestä, matkasta kylmän sodan kautta globalisaatioon, mutta kirja on paljon enemmän, se on ennen kaikkea kansantajuinen ja nautinnollinen katsaus lähihistoriaan. 

Pastinen on eläkkeellä olevista eksellensseistä taitavin klassisen eurooppalaisen muistelmatyylin osaaja.  Suuret kehityskulut lomittuvat arjen tapahtumien kanssa, juhlallinen kääntyy helposti naurettavaksi ja yleinen ja yksityinen kokemus kulkevat luistavasti rinnakkain. 

Kirjoittaja mainitsee ohimennen yhden esikuvistaan, italialaisen kreivin Daniele Varén, joka muistelmissaan ”Hymyilevä diplomaatti” kehottaa nauramaan vielä senkin jälkeen, kun on vetänyt diplomaatin virkapuvun päälleen: ”Naurakaa menestykselle ja naurakaa epäonnistumisille.  Naurakaa sille, miten maailmaa hallitaan.  Naurakaa muille, ja ennen kaikkea naurakaa itsellenne!” 

Sen taidon Pastinen osaa paremmin kuin monet kollegansa.  Hänen ei myöskään tarvitse sirotella tekstiin sitaatteja ja sivistyssanoja Matti Klingen (nimi tekaistu) tapaan, vaan voi huoletta kertoa kärsineensä oopperasta tai tärkeyteensä pakahtuvien oppineiden seurasta. 

Silti – tai ehkä juuri siksi –  merkittävät asiat nousevat tekstistä siihen arvoon, mikä niille kuuluu.  Suomen pärjääminen on sittenkin ollut päällimmäisin huoli miehellä, jonka elämästä melkein kolmekymmentä vuotta kului ulkomailla. 

Presidentti Urho Kekkosen suhteissa Ritarikadun sodanjälkeiseen vanhaan kaartiin oli sekä jännitteitä että luottamusta.  Ulkoasiainhallinnon ”traditionalistit” palvelivat presidenttiä isänmaan etu mielessään, vaikka eivät aina ymmärtäneet tai hyväksyneet tämän vaikuttimia. 

Tässäkin kirjassa Kekkonen näyttäytyy miehenä, joka urhoollisesti Suomen etuja puolustaen pyöriskelee Faustuksen tavoin verkossa, jonka kutomiseen on itse osallistunut. 

Pastinen on kiitoksissaan runsas ja moitteissa kitsas, yleensä muistelijat toimivat toisinpäin. 

Vaaran vuosina 1970 – 72 kilpajuoksu Suomen puolueissa Tehtaankadun suosiosta oli ylimmillään, etenkin nuorison parissa.  NKP:ssa syntyi käsitys, että Suomi oli nyt siinä ”esivallankumouksellisessa vaiheessa”, jota Moskovassa oli vuosia odotettu. 

Suomeen lähetettiin suurlähettilääksi sarvikuonolinjan mies A. S. Beljakov, jonka piti taluttaa Suomi ensimmäisenä maailmassa rauhanomaisin, jopa parlamentaarisin keinoin, sosialismiin. 

Mutta, kuten Pastinen tähdentää, taas löytyi torjuntavoiton rakentajia, tällä kertaa kestävä perälauta olikin Aarne Saarisen porukka, suomalaiskommunistien ”revisionistinen” siipi, joka kieltäytyi ottamasta käskyjä vastaan Moskovalta. 

Lisää tällaisia muistelmia eksellensseiltä, joiden muisti vielä pelaa ja kynä kulkee!                                                                                               Lasse Lehtinen