Julkaistu 15.12.2007  

Poliittinen satiiri, pilkanteko ja kyseenalaistaminen, on yhteiskuntaelämän happea.  Sitä ilman keskustelu ummehtuu ja politiikan tekijät tukehtuvat omaan tärkeyteensä. 

Satiirille demokratia on elinehto.  Diktatuureissa vain valtionpäämies laskee leikkiä – eikä yleensä itsestään.  Joka nauraa väärässä paikassa, tuntee sen nahoissaan. 

Tunnettu on tarina, jossa Yhdysvaltojen presidentti Nixon moitti Neuvostoliittoa sananvapauden puuttumisesta.  ”Meillä voi kuka tahansa huutaa Valkoisen Talon edessä, että Nixon on hullu.”  Hrushtshev ihmetteli perusteluja: ”Meilläkin voi kuka tahansa huutaa Punaisella torilla, että Nixon on hullu.” 

Miten muistuikaan juuri nyt mieleen vanha juttu? 

BBC:n ”Yes, Minister” oli myös Margaret Thatcherin lempiohjelma, vaikka Sir Humphrey olikin sitä mieltä, että ”valtiolaiva on ainoa alus, joka vuotaa huipulta”. 

Toinen kuolematon viisaus samasta ohjelmasta: ”Politiikassa on pakko seisoa sen takana, jota aikoo puukottaa selkään.” 

Suomessa poliittinen satiiri on perinteisesti lepattanut säästöliekillä.  Pilkka otetaan liian vakavasti, koska poliitikot ottavat itsensä turhan vakavasti. 

Sodan jälkeen revyyteatteri ”Punainen Mylly” iloitteli politiikan kustannuksella.  Poliitikkojen elämäntavat antoivat paljon aihetta, mutta eniten lystiä irtosi uudesta ulkopolitiikasta.  Kokonaisen kansakunnan piti olla uskovinaan, mitä naapuri väitti vakavalla naamalla.  Siitä riitti riemua. 

Hauskanpito lopetettiin lyhyeen nerokkaalla tavalla, jonka vain poliitikot osaavat, säädettiin ylimääräinen ”huvivero”.  Päätöstä perusteltiin kulisseissa ”kansakunnan kokonaisedulla”, mutta samalla saatiin myös henkilöön käypä kritiikki vaimenemaan. 

Uusi Iloinen Teatteri ja Komediateatteri Arena jatkavat sitkeästi revyyn perinnettä, mutta suurta yleisöä ne eivät tavoita.  Televisiossa satiirin taitajia ei ole kuin ”Uutisvuodossa”.  ”Itsevaltiaatkin” aiotaan lopettaa, vaikka parempaa ei ole tarjota tilalle.   

Lyhytnäköistä, sillä poliittinen satiiri on julkista palvelua parhaimmillaan.  Yle:n ohjelmistoon sellaisen tulee kuulua yhtä luonnollisesti kuin uutisten ja sään. 

Satiiri toimii edellytyksellä, että poliitikkojen puheiden ja tekojen väliltä löytyy ristiriitaisuuksia, että joku tuntee yhteiskunnan ja politiikan lainalaisuudet hyvin ja että tämä joku osaa antaa satiirille yksinkertaisen muodon. 

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen oli oman lajinsa toistaiseksi ylittämätön taitaja.  Hän näytti kohteensa siinä valossa, jonka nämä olivat ansainneet.  Kari avasi yleisölle politiikan sisältöjä paremmin kuin politiikan toimittajat. 

Elävistä tekstintekijöistä Aarno Laitisella on tarvittavat tiedot ja taidot.  Laitisen tyylilaji on liioittelu ja toisto, aivan kuin parhailla pilapiirtäjillä.  Pian kohteet alkavat muistuttaa karikatyyrejään, todellisuus jäljittelee illuusiota. 

Suomen pääministeri on hahmo, jonka henkilö antaisi missä tahansa länsimaassa jatkuvasti virikkeitä pilkantekijöille.  Mies, joka tilaa pitsansa ilman juustoa ja tomaattisosetta, jäisi jossain muussa maassa paikallisen gastronomian historiaan. 

Pitkälle kehittynyt suomalainen tietoyhteiskunta saa ihailua osakseen, kun kerron kansainvälisissä porukoissa, että meidän pääministerimme on siirtänyt myös lemmenelämänsä it-aikaan: treffit tehdään netissä ja pakit annetaan kännykällä. 

Aiheet eivät Suomesta lopu, vaikka sellaistakin on väitetty.  Esimerkiksi Tehy:n työtaistelu ja maatalouden EU-tukien kanssa vehtaaminen tarjosivat  herkullisia aiheita, joihin pilapiirtäjät ja pakinoitsijat tarttuivat laiskasti. 

Eino Leinokin kirjoitti aikanaan satiiria, mutta tuli tunnettuun tulokseen: ”muualla tulta säihkyy harmaahapset/vanhoissa hehkuu hengen aurinko/meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset/ja nuori mies on hautaan valmis jo.”                                                                                              Lasse Lehtinen