Kanslianeuvos Mauno Ihalainen on kirjoittanut jälkimmäisen osan muistelmistaan.  Mies oli työväenliikkeen renkinä yli neljäkymmentä vuotta ja näki ja koki ja kuuli kaikenlaista.  Hieno, lämmin kirja tämä toinenkin osa. 

Viimeksi tavatessamme käynnistyi välillemme keskustelu lähihistoriasta.  Manu oli murheissaan siitä, että myös SDP:n päälle on kaadettu tavaraa historian likasangosta.  Pekka J. Korvenheimo on arvellut, että SDP joutui vuonna 1969 taipumaan KGB:n tahtoon puoluesihteeriä valittaessa. 

Kekkosen täpärä valinta presidentiksi vuonna 1956 – ilman sosialidemokraattien ja kokoomuksen tukea – jätti hänet kiitollisuuden velkaan sekä kotikommunisteille että NKP:lle. 

Niinpä hän joutui taipumaan painostuksen edessä vuonna 1958.  ”Yöpakkashallituksen” jälkeen Suomessa ei enää nimitetty ministereitä, jotka eivät nauttineet Neuvostoliiton luottamusta. Tehtaankatu oli ryhtynyt myös sisäpolitiikan toimijaksi. 

Varsin nopeasti jaottelu vuohiin ja lampaisiin siirtyi puolueiden sisään, viimeisenä tapaan yhtyi kokoomus.  Tehtaankatu näytti kohteen, mutta kirvestä käyttivät omat toverit kaikissa puolueissa. 

Tähän suureen kuvioon saattaa liittyä myös puoluesihteerin valinta kesällä 1969.  Tehtaankatu kertoi, ketkä SDP:ssä eivät tulleet kysymykseen ja Rafael Paasiolle jäi valinnan kurjuus.  Toki tulehtuneet henkilösuhteet SDP:n sisällä vaikuttivat myös. 

Sama näytelmä näyteltiin toisinpäin, kun Väinö Leskisestä tehtiin ulkoministeri vuonna 1970.  Hänen kannatuksensa ei ollut kummoinen SDP:ssä, sen sijaan Tehtaankadulla ja Tamminiemessä nähtiin hyödylliseksi palkita käännynnäinen.  Paasio joutui tämänkin myrkyn nielemään. 

SDP:ssä oli syntynyt tarve ja tahto syrjäyttää keskustapuolue siltä paikalta, josta se sääteli koko valtakunnan suhteita Moskovaan.  Ja katso, se onnistui.  SDP otti paikan, joka oli viisitoista vuotta aikaisemmin ajateltu TPSL:lle.  Kekkosta ja Neuvostoliittoa varottiin haastamasta millään tavalla. 

Muutos sattui sopimaan myös Kekkoselle, jonka korviin oli käyty kuiskuttelemassa sekä totta että tarua Ahti Karjalaisen ja hänen taustaryhmänsä hankkeista syrjäyttää Kekkonen. 

Missään peleissä ei kyetty ottamaan huomioon Mauno Koiviston – osittain myyttisen hahmon – ympärille syntyvää pinnanalaista tunnevyöryä.  (Historian ironiaa on, että Koivisto huudettiin presidentiksi anti-Kekkosena ja saateltiin eläkkeelle Kekkos-inkarnaationa). 

Historiaton sukupolvi innostui Neuvostoliitosta. Sen jälkeen piti mennä Kekkosenkin ohi vasemmalta, ja niin oltiin keskellä itse aiheutettuja vaaran vuosia. 

Missä ja miksi SDP:n sisällä syntyi kiima tunnustaa DDR yksipuolisesti?  Kuka kertoisi? 

Jokainen mukana ollut tietenkin vähättelee tänä päivänä tuonaikaisia kantojaan ja korostaa, että vaikka ”monet muut” menivät”liian pitkälle”, niin ”minä tiesin aina rajani”.  Muistuttaa ahkeran alkoholinnauttijan selityksiä. 

Kiusallinen kysymys, joka on pakko esittää, koskee olennaista asiaa idänsuhteissa: Mikä muuttui ja missä, kun demareihin tyytymätön NKP yhtäkkiä oli ylen tyytyväinen SDP:n ”uuteen” linjaan?  Mikä se uutuus oli? 

Väitöskirjaa varten minulle kerrottiin, että Tehtaankatu pidettiin SDP:n toimesta ”ajan tasalla” Sosialistisen Internationaalin asioista, jotta vältettäisiin ”epäluulot ja väärinkäsitykset”.  Se tulkittiin ehkä Tehtaankadulla ohjeiden ottamiseksi ja joidenkin läntisten sisarpuolueiden parissa epälojaaliksi toiminnaksi. 

Nyt kannattaisi niiden muistella, jotka vielä muistavat jotakin.  Vai luotammeko siihen, että arkistot puhuvat – ennemmin tai myöhemmin?                                                                             Lasse Lehtinen