Julkaistu 9.2.2008 

Minä väitän, että Martti Ahtisaaren ympärille viisitoista vuotta sitten syntynyt kansanliike antoi SDP:lle ylimääräistä elinvoimaa pitkäksi aikaa eteenpäin. 

Avoin puolueäänestys, josta puolueen koneisto ei ole toipunut vieläkään, antoi kansalaisille mahdollisuuden osallistua muutokseen, joka henkilöityi ehdokkaaseen.   

Suomalaisen herraonnen tradition hengessä Ahtisaari oli oikea mies oikeassa paikassa, kun Suomi piti juosta harmaalta vyöhykkeeltä Euroopan kartalle.  Kansan vaisto oli taas kerran osunut oikeaan. 

Edellisen kerran vastaava hurmos, silloinkin vastoin puolueapparaatin tahtoa, koettiin kaksitoista vuotta aikaisemmin, kun Mauno Koivisto huudettiin presidentiksi yli puoluerajojen. 

Elisabeth Rehnin niukka häviö Ahtisaarelle pohjusti puolestaan voiton Tarja Haloselle kuusi vuotta myöhemmin, aivan niin kuin Halosen toinen tuleminen alusti Sauli Niinistö -ilmiön. 

Erkki Tuomioja, jonka aito kannatus ei ole riittänyt kolmena aikaisempana kertana viemään häntä puheenjohtajaksi, yrittää nyt tehdä istuvalle puheenjohtajalle ahtisaaret. 

On ollut melkoinen mediatemppu Tuomiojalta, jonka aatteet ja vaatteet ovat 1960-luvulta, saada Eero Heinäluoma näyttämään menneisyyden mieheltä.  Eilispäivän Erkki on yhtäkkiä edistyksen merkki, joka viekoittelee vanhat sekä nuoret. 

Politiikka on ollut henkilöitynyt antiikin ajoista asti.  Aatteet ja virtaukset syntyvät massojen alitajunnassa ja niiden toteuttajiksi tarjoutuu ajan henkeen asettautuneita johtajia. 

Henkilövaalit ovat politiikanteon ainoa alue, joka kiinnostaa suurta yleisöä.  Vaalien välillä valitut ja puolueaktivistit saavat kokoustaa mielin määrin väljissä kerhotiloissa.  Äänestäjät eivät tule yleisönosastoja lähemmäksi. 

SDP:ssa asioiden vastustaminen on tullut suositummaksi kuin uusien ideoiden edistäminen.  Vastustetaan kaikkea mikä liikkuu, globalisaatiosta Natoon, nyt jopa Helsingin keskustatunnelia. 

Puoluevärkki on asettanut peitset tanaan myös jäsenäänestystä vastaan.  Mieli tekisi ottaa jopa nk. pitkät listat käyttöön ehdokkaita asetettaessa.  Presidenttikin pitäisi valita eduskunnassa.   

Hei, haloo?  Näinkö innostetaan ihmiset osallistumaan isommalla joukolla?  EVVVK. 

Puoluesihteerit SDP:ssä ovat joskus olleet vaikutusvaltaisempia kuin puheenjohtajat.  Maarit Feldt-Ranta ei ottanut julkisuudessa niin näkyvää asemaa kuin asema tarjosi.  Syntipukkia vaalitappioon hänestä ei enää saa. 

Puolueen varapuheenjohtajaksi näyttää olevan tarjokkaita yllin kyllin.  Kunnianhimoisella kansanedustajalla on puoluesihteerin virassa sittenkin nopeampi nousun väylä. 

Ennen kesää SDP on kiinnostava vain henkilövaalien osalta, eivät lehdet ohjelmatyötä seuraa.  Siksi oli tyhmää jättää tilaisuus profiilin nostoon käyttämättä.  Säännöt muuttuvat nopeastikin, jos istuva johto sitä ehdottaa. 

Jäsenäänestys voisi näet piristää kummasti.  Vaikuttamisen halussa puolueeseen saattaisi liittyä jopa uutta väkeä, mutta sitä juuri pelätään, arvaamatonta ainesta.  Myös puoluekokousedustajat olisi järkevä valita postiäänestyksellä.   

Voitaisiin päättää, että mikäli joku olisi saanut jäsenmaksuun sidotussa salaisessa äänestyksessä yli 80 prosenttia äänistä, vaali olisi ratkennut ja puoluekokous voisi keskittyä asiakysymyksiin. 

Väkeä kutkuttaisi vielä enemmän, jos säännöissä määrättäisiin, että kaikki yli 10 prosenttia ääniä saaneista olisivat mukana puoluekokouksessa suoritettavassa lopullisessa vaalissa. 

Helsingin kunnallispolitiikan demarijohtaja Kai Kalima sanoo: ”Huonoina aikoina ihmiset luottavat Jumalaan ja SDP:hen.” 

Puolue jää nyt odottelemaan huonoja aikoja, ne tulevat ennemmin tai myöhemmin.  Odotellessa vanhoja taistelulauluja kerrataan pienissä porukoissa puolityhjissä työväentaloissa. 

Niissä kaikuu komeasti. 

  Lasse Lehtinen