Julkaistu 24.2.2008

Kansalaiskeskusteluun on iskostunut hokema: ”Suomella ei ole turvallisuusvajetta”, ja sille säepari: ”Venäjä ei ole uhka.”   

Samaan aikaan Suomi kuitenkin ylläpitää asukaslukuun nähden Euroopan suurinta armeijaa.  Suomessa asuu yksi prosentti Euroopan väestöstä, mutta meillä on kymmenen prosenttia maanosan sotavoimasta.  Miksi? 

Maanpuolustushenki on meillä korkeammalla kuin missään muussa EU-maassa.  Kahdeksankymmentä prosenttia nuorista miehistä suorittaa aseellisen palvelun mukisematta, mutta sivarit joutuvat selittelemään. 

Puolustusvoimain komentaja amiraali Juhani Kaskeala on juuri käynyt kauppamatkalla rapakon takana.  Mihin ihmeeseen tarvitaan kypärätähtäimiä, Hornetteja ja ohjuksia, jos uhkakuvat ovat pelkästään ei-sotilaallisia? 

Jokin asetelmassa mättää aivan perusteellisesti. 

Jos Suomea ei mikään uhkaa mistään ilmansuunnasta, on tietenkin älytöntä ylläpitää puolustusvoimia ollenkaan.  Rahat voisi käyttää paljon järkevämmin. 

Onko niin, että norjalaiset, ruotsalaiset, tanskalaiset tai virolaiset hautovat hyökkäystä Suomeen ja vain politiikan eliitillä on siitä tieto? 

Ei tietenkään.  Eliitti vain leikkii kuurupiiloa kansalaisten kanssa.  Eliitti on uskottelevinaan, ettei uhkaa ole, ja kansa on sen uskovinaan. 

Keskustelua leimaavat Venäjän pelko, Amerikan vastaisuus, jälkisuomettuminen ja poliittinen laskelmointi.  Kansakuntaa ei johdeta edestä vaan äänestäjien takaa, gallupeita vilkuillen. 

HISTORIAKIN TAIPUU 

Kansallinen itsepetos ottaa vauhtia jopa historiaa väärentäen.  Sanotaan, että Suomi on tähänkin asti selvinnyt yksin, ilman vieraan apua ja siksi ”liittoutumattomuus” olkoon turvallisuuspoliittinen ratkaisumme tästä eteenkin päin.  

uomi ei olisi 90-vuotias, jos ei se ratkaisevilla hetkillä olisi saanut apua lännestä.  Vuonna 1918 Saksasta tullut sotaväenosasto piti Suomen lännessä, ei ”Leninin lahjoittama itsenäisyys”. 

Stalin suostui keväällä 1940 talvisodan rauhaan, ei jalomielisyyttään, vaan siksi, että hän pelkäsi länsivaltojen sekaantuvan sotaan.  Tali-Ihantalan ihme olisi jäänyt toteutumatta kesällä 1944 ilman Saksan aseapua. 

Poliittisen historian emeritusprofessori Osmo Jussila kirjoittaa viime syksyn teoksessaan ”Suomen historian suuret myytit” näin: ”Entäpä jos Kremlistä joskus avautuu sellaisia arkistoja, jotka osoittavat, ettei tuota [Paasikiven-Kekkosen] linjaa olisi koskaan tarvittukaan, että myöntyminen saati rähmälleen heittäytyminen oli, ei vain turhaa, vaan myös vahingollista, sillä Suomen asema ja kohtalo oli ratkaistu jo talvisodassa ja jatkosodassa.” 

Se nimittäin tiedetään nyt, että Ruotsilla oli silloin – ja on edelleen – kassakaappisopimus Naton kanssa.  Jos Suomea olisi kylmän sodan aikana liikaa kurmootettu, Ruotsi olisi virallisestikin liittynyt Natoon. 

Siispä pelkkä Naton olemassaolo suojeli Suomea kylmän sodan ajan tehokkaammin kuin ”harjoitettu ulkopolitiikka”.  Se suojeli meitä myös yya-sopimukselta, jota markkinoitiin suurena valtioviisautena.   

Jos yhdessä päätämme, että Suomi ei enää milloinkaan tarvitse lännen apua eikä Venäjä ole minkäänlainen uhka, niin voimme samantien toteuttaa yleisen aseistariisunnan esimerkiksi muille. 

KOHTA PUHUTAAN RAHASTA 

Suurlähettiläs Antti Sierlan tuore Nato-selvitys on viileätä virkamiestekstiä, johon asiat on tarkistettu parhailla asiantuntijoilla.  Siihen kannattaa jokaisen, joka ei ole lyönyt kielteistä kantaansa lukkoon aatteellisista syistä, tutustua. 

Selvitys sanoo muun muassa, että jäsenyyden lisäkustannukset olisivat noin kaksi prosenttia nykyisestä puolustusbudjetista.  ”Koska Nato-jäsenyys myös toisi merkittävää lisävoimaa kansalliselle puolustuksellemme, kyse ei välttämättä ole lisäkustannuksista vaan pikemminkin määrärahojen vaihtoehtoisesta kohdentamisesta.” 

”Nato-jäsenyys ajankohtaistuu, kun kansallisen puolustuskyvyn kehittämiseen ei enää riitä rahaa”, Paavo Lipponen totesi vuosi sitten (Ilta-Sanomat 29.1.07). 

Edessä on aika, jolloin Nato-jäsenyys on halvempi ratkaisu kuin pelkkä nk. kansallinen puolustuskyky.  Silloin se on myös taloudellinen päätös, ei ainoastaan turvallisuusratkaisu. 

Ehkä se on silloin helpompi perustella äänestäjillekin. 

NATO PUHUTTAA VAIN SUOMESSA 

Missään muualla Euroopassa ei käydä Nato-keskustelua.  Kun kerron tästä kollegoille Brysselissä, niin oikeistolaisille kuin vasemmistolaisille, ensimmäinen kysymys on, ettekö todellakaan ole Natossa?  Eurooppalaisista turvatakuista kukaan ei ole kuullutkaan. 

Kun selitän, että meillä pelätään Venäjän reaktioita, keskustelukumppanit kysyvät: ”Miksi?  Neuvostoliittoahan ei enää ole.” 

”Kaikilla Nato-mailla on Venäjän kanssa myös kahdenvälisiä suhteita ja yhteistyötä”, Sierlan selvityksessä sanotaan ja todetaan vielä ”ettei maan liittyminen Natoon ole estänyt hyvien suhteiden jatkumista ennallaan Nato-jäsenyyden jälkeenkin”. 

Norjassa ja Tanskassa osataan erittäin hyvin erottaa Nato ja Yhdysvallat toisistaan.  Noissakin maissa on Amerikan-vastaisuutta, mutta Naton kannatus on yli 90 prosenttia, oikealta vasemmalle. 

Suomen Sosialidemokraateille turvallisuuspoliittinen keskustelu on vaativa älyllinen harjoitus monesta syystä.  Puolustusliitto oli nimittäin alun perin kansainvälisen sosialidemokratian voimakkaasti ajama hanke. 

Sosialistinen Internationaali halusi omalta osaltaan olla kommunismia patoamassa ja siksi työväenpuolueet eri maissa antoivat Atlantin liitolle tukensa.  Belgialainen sosialisti Paul-Henri Spaak oli yksi EU:n ja Naton perustajista. 

Armeijan ylipäällikkö Tarja Halonen sanoo Apu-lehdessä (14.2.08) jo harkitsevansa jäsenyyttä.  Erkki Tuomioja vastustaa Natoa.  Aiemmin vanha sadankomitealainen kannatti yleistä aseistariisuntaa, mutta nyt hän hyväksyisi sekä pohjoismaisen sotilasyhteistyön että EU:n turvatakuut.  

 Mitä tahansa kunhan ei yksinkertaisinta ratkaisua, Natoa. 

Euroopan komission ulkosuhdeosaston päällikkönä kymmenen vuotta palvellut sosialidemokraatti Eero Vuohula selitti äskettäin EU:n nk. turvatakuiden olemusta. 

”EU ei ole ollut eikä ole kehittymässä sotilasliitoksi”, Vuohula kirjoittaa (HS 7.2.08).  Kriisinhallintajoukkoja kyllä kehitellään, mutta muutaman tuhannen sotilaan taisteluosastot ovat teholtaan kuin Nilsiän vpk suurpalossa. 

”EU:n kriisinhallintajoukon osallistuminen jäsenmaiden puolustukseen on ajatuksenakin aivan mahdoton, koska se on tarkoitettu vain ja ainoastaan paikalliseen kriisinhallintaan”, Vuohula täsmentää. 

ARMEIJA ON PULASSA 

Maavoimien komentaja kenraaliluutnantti Ilkka Aspara puhisee ilmoille sen, minkä uskaltaa ilman, että talloo poliitikkojen varpaille.  ”EU:n puolustuskyky koostuu sen jäsenmaiden puolustuskyvystä.  Ja suurin osa EU-maista kuuluu Natoon” (Suomen Kuvalehti 8.2.08).  

Vain eläkkeellä olevat upseerit uskaltavat puhua asioista niiden oikeilla nimillä.  Puolustusministeriön entinen kansliapäällikkö ilmavoimien kenraali Matti Ahola myönsi viime itsenäisyyspäivän alla haastattelun (Aamulehti ym. 3.12.07), jossa hän vaati oikeat Nato-faktat pöydälle. 

”Modernissa sodassa Suomi romahtaisi viikoissa, ehkä jo päivissä.  Sen jälkeen meidän on saatava apua ulkomailta.  Ensimmäisen täyslaukauksen jälkeen ohjuksia on saatava nopeasti lisää jostakin Nato-maasta, muilla niitä ei ole.” 

Ammattisotilaat tietävät, että nykysodissa valtakunnat pannaan polvilleen nopeilla ilmaiskuilla.  Niitä torjutaan ohjuksilla, joita Suomella on yhden kunnon rykäyksen verran.  Euroopan Nato-mailla niitä on varastoissa 7000 kappaletta.  Niitä voidaan kuitenkin antaa vain Naton jäsenille. 

Suomen armeija on rahapulassa.  Pahassa rahapulassa se on, jos tarkoituksena on puolustaa maata tositilanteessa uljaasti yksin, ilman sellaisia liittolaisia, joilla oikeasti on kättä pidempää. 

Suomalainen talonpoika haluaa oman puimakoneen eikä mitään kolhoosin vehkeitä.  Maailma on kuitenkin pakottanut talonpojankin naapuriyhteistyöhön ja teollisuuden kansainvälistymään. 

Sama on edessä puolustusvoimilla.  Se ei voi eristyä kansainvälisestä yhteistyöstä.  Yhteistyö puolestaan edellyttää yhteisvastuuta, solidaarisuutta.  ”Tovereissamme meillä on voimaa vapauttamme puolustamaan”, lauletaan vanhassa työväenlaulussa. 

Nimenomaan läntisissä tovereissa.                                                                          Lasse Lehtinen