Julkaistu 22.3.2008 

Helsingin Sanomat soitti viikon alussa (17.03.08) hätäkelloja nuorten pudokkaiden puolesta.  

Arvioiden mukaan 16 – 24-vuotiaista suomalaisnuorista yli 65 000 on heikossa tilanteessa.  Yli puolet heistä on työttömyystilastoissa, mutta kokonaan kateissa, yhteiskunnan ulottumattomissa on peräti 40 000 nuorta, useimmat nuoria miehiä. 

”Heitä ei löydy opiskelemasta, ei löydy työpaikoilta, ei löydy asevelvollisten joukosta.  Missä nämä nuoret ovat?” valtiosihteeri Raimo Sailas kysyi jo viime syksynä, mutta vastaukset ovat olleet epämääräisiä. 

Satun tietämään ainakin yhden paikan, missä he ovat, he ovat meidän veroasteessamme.  Sen tietää tietysti Sailaskin ja hänen esikuntansa ministeriössä. 

On arvioitu, että aikuinen suomalainen aiheuttaa yhteiskunnalle elämänsä aikana noin miljoonan euron kustannukset.  Jos kansalainen ei milloinkaan tuota yhteiskunnalle mitään, hän on pelkkä menoerä. 

Stakesin laskelmien mukaan 65 000 kadotettua nuorta kansalaista rasittaa tulevien vuosikymmenien budjetteja 65 miljardin euron verran.   

Pudokkaiden joukko työllistää poliisia, oikeuslaitosta ja sosiaaliviranomaisia tästä päivästä aina siihen hetkeen, kun asianomainen päättää päivänsä väkivaltaisesti tai muuten ennenaikaisesti. 

Jokainen työelämään pelastettu nuori keventää meidän muiden verorasitusta, hän lakkaa olemasta kuluerä ja hänestä tulee tuottava kansalainen. 

Vanha oppikoulu oli siinä mielessä julma, että se jakoi lapset jo kymmenen vanhoina kahteen kastiin.  Kansakoulussa parhaiten menestynyt viidennes ikäluokasta ohjattiin opintielle ja loput käytännön töihin. 

Peruskoulu muutti suhteen perusteellisesti.  Kenenkään ei pitänyt varojen puutteen tai välimatkojen takia jättää lahjaansa käyttämättä.  Sen seurauksena meillä on nyt järjestelmä, joka kansainvälisissä vertailuissa on todettu maailman tehokkaimmaksi.  Missään muualla koko ikäluokkaa koskevat keskimääräiset saavutukset eivät yllä suomalaisen koulun tasolle. 

Nimenomaan vanhan oppikoulun käyneet puhuvat erillisten poika- ja tyttökoulujen puolesta.  Omalta kohdaltani arviot ovat samansuuntaiset.  Poikakoulussa pojat saivat kehittyä omaan tahtiinsa ja vertautua samanlaisiin räkänokkiin.  Naisopettaja, joka pärjäsi meille, nousi todelliseksi auktoriteetiksi. 

En ole missään nähnyt tieteellisiä tutkimuksia, joissa verrattaisiin yhteiskoulujen ja erilliskoulujen paremmuutta.  ”Yhteiskoulu sopii vain tytöille”, kauppaneuvos Johannes Paukku sanoi joskus omana mielipiteenään. 

Ketään ei nykyään jätetä luokalle ja 65 % ikäluokasta puristetaan akateemisen putken läpi.  Seurauksena on akateemisten oppiarvojen aliarvostus ja ennätyksellinen akateeminen työttömyys samaan aikaan kun käden taitajia haetaan lyhdyn kanssa.  Eihän sen näin pitänyt mennä. 

Miesopettajista on huutava pula ja pojilta puuttuu miehen malli myös  päivähoidossa.  Kun mies tänä päivänä puuttuu myös monesta kodista, ei ihme, että etenkin pojat ovat hukassa. 

Ovatko naiset yhteiskunnallisessa nollasummapelissä oleellisesti hyötyneet poikalasten menetyksistä?  Urapuolella eittämättä.  Korkeakoulut, yritysmaailma ja hallinto naisistuvat kovaa vauhtia.  Tulppana ovat vielä vähän aikaa uraputken ”lasikatto” ja ”äijät”, jotka eivät suostu väistymään. 

Mutta saman kehityksen tuloksena on syntynyt sellainen nuorten naisten lauma, joita ei ennen ole yhteiskunnassa tavattu.  Kadunvarret ja kuppilat ovat väärällään vittua kirkuvia ja juopottelevia pissiksiä.  Millaisia poikalapsia he tulevaisuudessa kasvattavat? 

Poikalasten pelastaminen koituu nimenomaan naissukukunnan onneksi.  Samalla kun naisasiaväki valittaa, että maailma edelleen on miesten hallitsema, moititaan nykyajan nuoria miehiä itsetunnoltaan heikoiksi.  Uraa tekevät sinkut ja parempaa miestä itselleen hakevat nuoret riivinraudat eivät löydä vapailta markkinoilta kuranttia tavaraa.  

”Ravintoloissa pyörii vain hönttejä ja hinttejä”, muuan daami valitti taannoin seurassa kovalla äänellä.                                                                         Lasse Lehtinen