Julkaistu 3/08

Kansandemokraattisen Unkarin vahva mies varapääministeri Matyas Rakosi muisteli viisikymmentäluvulla, miten kommunistit sodan jälkeen ottivat Unkarin haltuunsa.  Vuonna 1945 taktiikkaa oli pohdittu salaisissa kokouksissa sillä – kuten Rakosi sanoi – ”pelkkä teoreettinenkin keskustelu köyhälistön diktatuurista lopullisena päämääränä olisi hätäännyttänyt liittolaisemme ja haitannut yrityksiämme voittaa puolellemme pikkuporvariston, niin, vieläpä työtätekevien enemmistö”. 

Rakosi selitti, miten tärkeätä oli saada työhön mukaan älymystö ja ”edistyksellinen” porvaristo.  Kilpailevasta pienviljelijäin puolueesta paljastettiin ”taantumukselliset ainekset”.  Puolueen vasemmistosiiven vaatimuksesta puolueen oli pakko erottaa tai eliminoida pois huonoon huutoon joutuneita yksityisiä jäseniään tai jäsenryhmiään. 

”Heikensimme vastustajaamme pala palalta, kuin viipaloitaessa makkaraa.  Kutsuimme tätä työtä ’Salami-taktiikaksi’”, Rakosi ylpeili ja jatkoi: ”Sosialidemokraatit pakotettiin vaaliliittoon kommunistipuolueen kanssa.”

Suomea oli alettu viipaloida jo sodan aikana.  Niin kutsuttuun rauhanoppositioon ryhmittyi kirjava joukko väkeä: aitoja Hitlerin politiikan arvostelijoita, mutta myös tuulenhaistajia ja liikemiehiä, jotka halusivat asettua uusiin asemiin.  Rauhanasian esilläpitäminen sotaakäyvässä maassa koitui tietenkin vihollisen eduksi.  Saksa oli vielä tuolloin heikentyneenäkin Suomen ainoa tuki.

Rauhan tultua SDP:tä siivuttiin vasemmalta laidaltaan ahkerasti.  Moni johtava sosialidemokraatti kuuli SKDL:n kutsun.  Suomea kammettiin Tshekkoslovkian ja Unkarin tielle.  Kommunistit eivät onnistuneet pyrkimyksissään.  Tannerilaisten haltuun jäänyt SDP ei suostunut vaaliliittoon SKDL:n kanssa.  Aseveljet lähtivät työpaikoilla ja järjestöissä sotaan kotikommunisteja vastaan.

KEKKONEN MAKKARAMESTARINA

Urho Kekkosen pyrky ja nousu suomalaisen yhteiskunnan huipulle ja vallan vakiinnuttaminen yli neljännesvuosisadaksi on suuri kertomus, joka kiinnostaa – jopa kiihottaa – historian harrastajia vielä tänä päivänä.

Miten on mahdollista, että myös SDP, joka puolueena jaksoi pari vuosikymmentä taistella pohjoismaisen demokratian tunnuksin, lopulta antautui yhden miehen edessä?  Miten puolueet toisensa jälkeen tulivat ruotuun?  Monien mielestä kyseessä oli sankaritarina vailla vertaa. 

Kekkonen ryhtyi heti sodan päätyttyä toteuttamaan politiikkaa, jonka hän sitoi omaan henkilöönsä niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin.  Kekkosella oli valmiiksi vastustajia kaikissa puolueissa, myös maalaisliitossa.  Aivan ensiksi hän kuitenkin tarvitsi Neuvostoliiton tuen. 

Kekkosen oma toimintalinja suhteissa sosialidemokraatteihin hahmottui selkeästi keskustelussa, jonka Kekkonen kävi helmikuussa 1945 valvontakomission kahden johtohenkilön, Andrei Zhdanovin ja Pavel Orlovin, kanssa.  Kekkonen oli itse pyytänyt päästä korkeiden tovereiden puheille ja omaksumansa tuoreen tavan mukaan hän oli yksin. 

Lyhyessä alustuksessaan Kekkonen jakoi Suomen poliitikot kahteen ryhmään: reaalipoliitikkoihin ja toiveajattelijoihin.  Edelliset pyrkivät poistamaan epäluulot ja rakentamaan keskinäistä luottamusta Suomen ja Neuvostoliiton välille.  Jälkimmäiset, joilla Kekkonen tarkoitti sosialidemokraatteja, olivat kyllä muodollisesti täyttämässä välirauhansopimuksen ehtoja, mutta vilkuilivat länteen ja odottivat muutoksia kansainvälisessä tilanteessa.

Kekkonen itsensä edustama ”luottamuslinja” tukeutui kommunisteihin, sosialidemokraattisiin oppositiovoimiin sekä tiettyihin porvarillisiin ryhmittymiin.  Kekkonen oli omalla tavallaan sisäistänyt salami-taktiikan.  Kekkosen mielestä nk. radikaalin porvariston tukeminen oli Neuvostoliiton omien etujen mukaista.  Pientalonpoikia ja pikkuporvaristoa ei kuitenkaan saa pelotella kommunistisella propagandalla tai he kääntyvät orastavaa ystävyyspolitiikkaa vastaan.

Juhani Suomen kertoman mukaan Zhdanov ja Orlov kirjoittivat Kekkosen sanoja ”uutterasti” muistiin. 

Kekkonen teki selkeän ehdotuksen: ”Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kehitykselle olisi hyväksi, jos voitaisiin Suomen kansalle antaa kuva, että Neuvostoliitto näkee mielellään radikaalisen porvarillisen suunnan toimivan ja lujittavan asemaansa porvareiden parissa.  Tämä suunta hylkää virallisen sosialidemokraattisen opin: ei yhteistoimintaa kommunistien kanssa, vaan [se] tulee yhteistoimintaa puolustamaan ja tukemaan.” 

Samaan hengenvetoon Kekkonen lupasi jatkaa yrityksiään kammeta maalaisliitto uudelle linjalle kunhan Neuvostoliitto ei puutu Suomen maanomistusoloihin, vaan pientalonpojat saavat edelleen omistaa maansa.  Tämän Zhdanov armollisesti lupasi.  ”Toisin on tehtaiden laita, sillä ne ovat riiston aseita”, kenraalieversti jyrisi.

YSTÄVIÄ JA VIHOLLISIA

Miten oli mahdollista, että Kekkonen pystyi vain runsas puoli vuotta sen jälkeen, kun Stalin oli päättänyt voimakeinojen sijasta syleillä Suomen hengiltä, tuottamaan ja myymään neuvostoliittolaisille poliittisen formulan, joka oli käytössä kokonaisen neljännesvuosisadan? 

Tästä eteenpäin Moskovassa nimittäin toimittiin niin kuin Kekkonen oli neuvosto-osapuolelle esittänyt: suomalaisia kommunisteja ei autettu nimeksikään, maalaisliittoa tuettiin ja ymmärrettiin, sosialidemokraatteja pyrittiin hajottamaan ja Kekkosta itseään autettiin monin tavoin.

Vuonna 1954 Helsinkiin lähetettiin suurlähettiläs Viktor Lebedevin sihteeriksi ja tulkiksi nuori Albert Akulov.  Valvontakomissiossakin pätevöitynyt kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov evästi häntä Moskovassa: ”Kaikissa muissa maissa ero puolueiden välillä on vertikaalinen.  Suomi on erilainen.  Suomessa meitä kiinnostaa horisontaalitaso.  Meillä on ystäviä ja vihollisia kaikissa puolueissa, myös SKP:ssä.  Vertikaalitaso ei meitä paljon kiinnosta.” 

Siinä kuvattiin salamitaktiikan sovellus Suomea varten. Tehtaankadun miesten tehtävänä oli löytää kaikista puolueista yhteistoimintamiehet ja peluuttaa näitä jäyhempiä puoluetovereita vastaan. 

Kekkosen valtaannousun ja vallan vakiinnuttamisen keskeinen ongelma oli siinä, miten hän saisi poliittiset puolueet Suomessa asettumaan vallankäyttönsä kuvioihin.  Osmo Apunen on huomauttanut, miten Kekkonen turvautui ensin liittolaispolitiikkaan ja sen jälkeen hän käytti linjaorganisaatiota valtansa ylläpitämiseen. 

Pitkän uransa aikana Kekkonen ehti luoda henkilökohtaisten poliittisten suhteiden verkon, hänellä oli lopulta kannattajansa ja vastustajansa kaikissa poliittisissa puolueissa.  Maalaisliitossa puolueen sisäinen jako kahteen yllätti puolueen oman väen vielä vallanvaihdon yhteydessä vuonna 1981, kun Johannes Virolainen voitti presidenttiehdokkuuden Ahti Karjalaiselta.

OTTOPOIKAPOLITIIKKA

SDP:n eduskuntaryhmä oli vuonna 1957 tehnyt yksimielisen päätöksen, että yksikään sen jäsenistä ei mene mukaan V. J. Sukselaisen hallitukseen.  Illan uutisissa kerrottiin kuitenkin, että Sukselaisen hallitusta oli täydennetty muutamilla sosialidemokraattisilla ministereillä.  Joukossa oli sen saman sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän jäseniä, jotka asianomaisten ollessa itse läsnä olivat juuri tehneet yksimielisen päätöksensä olla osallistumatta hallitukseen.

Kaikille politiikkaa seuraaville oli heti selvää, että tällainen välistäveto ei ollut voinut tapahtua ilman presidentin myötävaikutusta.

Sos.dem. opposition toiminnan avustaminen – ns. ottopoikapolitiikka – oli yksi Kekkosen liittolaispolitiikan toimintavoista.  Tehtaankatu tahdisti omat toimensa sen mukaan.  TPSL:n avustaminen oli sen mielestä ”välttämätön painostuskeino”, jotta SDP kypsyi Kekkosen kannalle ja puolue pääsi vapaaksi ”Tannerin vaikutuksesta”. 

Kekkosen tapa rakentaa suhteita SDP:n päälinjasta erkaantuneiden kanssa oli johdonmukainen.  Ensimmäinen ja heikoin vieteltävä oli Emil Skog.  Sitten tulivat vuorollaan Penna Tervo ja Aarre Simonen.  Kaikki, jotka riitaantuivat Väinö Leskisen kanssa, kelpasivat Kekkoselle.  Lopulta entisen elämänsä kieltänyt Leskinen itsekin.

Hallituksia muodostettaessa ottopoika-politiikka jatkui kolmekymmentä vuotta.  Vielä vuonna 1979 Kekkonen halusi Mauno Koivistolle sanella, ketkä olivat kelvollisia tämän hallitukseen.

Kun puolueiden johtoon tulivat Kekkoselle suopeat johtajat, liittolaispolitiikkaa ei enää tarvittu.  Kalevi Sorsa paimensi SDP:n jokseenkin yhtenäisenä Kekkosen kannalle.  Harri Holkeri sai saman rauhan aikaan kokoomuksessa.  Luomalla toimivan suhteen kuhunkin puoluejohtoon Kekkonen saattoi luottaa siihen, että puolueiden sisäiset valtarakenteet pitivät huolen asioiden sujumisesta. 

Poikkeavia käsityksiä esittäneet henkilöt ja ryhmät joutuivat omissa puolueissaan syrjään.  Uppiniskaisimmat savustettiin epähenkilöinä syrjään politiikasta tai pirstalepuolueisiin harjoittamaan varjopolitiikkaa.  Kokoomuksesta ja RKP:stä lähti väkeä Perustuslailliseen puolueeseen.  Kun SDP aikanaan eheytyi, pyrkimyksiin suhtauduttiin sekä Tehtaankadulla että Tamminiemessä epäluuloisesti.

Vuorollaan kaikki suomalaiset puolueet hajosivat tai ainakin natisivat liitoksistaan suhteessa Kekkoseen.  Maalaisliitosta lohkesi ensin Veikko Vennamon SMP, joka sekin hajotettiin SDP:n johdolla poikkeuslakitaistelun melskeissä 1973.  Keskustapuolue ei milloinkaan lopullisesti eheytynyt, vaan kahden tohtorin –Virolaisen ja Karjalaisen – riita leimasi puolueen vaellusta melkein parin vuosikymmenen ajan.

KESKILUOKAN HAJOTTAMINEN

Kekkosen onnistui viipaloida myös perinteinen keskiluokka.  Tämän hän teki asettumalla ”historiattoman sukupolven” puolelle sodankäynyttä sukupolvea vastaan.  Äkkiä kansainvälisyyteen ja aseistariisuntaan innostunut nuorison aktiivinen osa hyväksyi 1960-luvulla niin Kekkosen kuin hänen politiikkansakin. Vielä innostuneemmin otettiin vastaan Kekkosen kädenojennukset tai puuttumiset kulttuuripolitiikkaan. 

Erkki Tuomioja on havainnut, miten Kekkosen ja kuusikymmentäluvun radikaalien välinen yhteisymmärrys syntyi samankaltaisesta suhtautumisesta valtaan ja vallankäyttöön.  ”Kekkonen jos kuka oli taitava ja häikäilemätön valtapoliitikko ja myös radikaalit olivat sitä mieltä, että valtaa piti aktiivisesti hankkia ja käyttää”, Tuomioja on kirjoittanut.

Tärkeä on myös Tuomiojan havainto, että radikalismi oli käyttökelpoinen väline Kekkosen vastustajien härnäämisessä.  ”Varmaan Kekkonen tunsi myös tiettyä tyydytystä siitä, että hänen vanhojen vastustajiensa lapsia oli näyttävästi mukana radikaalien liikehdinnässä.”

Orimattilan arkistoista löytyi Matti Kurjensaaren kirje.  Tyylin taitaja ja Kekkosen ihailija Kurjensaari piirtää siinä kohteestaan osuvan kuvan: ”Sinä olet niin puhdastyyppinen älyihminen, että Sinua eivät rasita minkäänlaiset entisyyteen takertuneet tunnefiksaatiot.  Olet puhtain otsin kulkenut valkoisesta armeijasta, AKS:stä, Mäntsälän kapinan, lapuanliikkeen, talvi- ja jatkosodan kautta ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen…  Tunneihmisen ominaisuuksiin kuulu huomattava estoisuus, vaistomainen varautuminen anti- ja sympatioiden mukaan.  Mikäli olen ymmärtänyt, et ole koskaan salannut halveksuntaasi tätä ihmislajia kohtaan… Olet raskaista tunnesidoksista vapaa radikaali, rationalisti, pragmaatikko.  Ja tunnet harrastusta kaikkea muuttuvaa, kaikkea liikettä, dynamiikkaa kohtaan.  Et ole staattisen tilan mies, Sinut nähdään aina siellä, missä yhteiskunta pyrkii muutosta kohti.  Ja Sinussa on opportunistia aina sen verran kuin tässä kuvattu asiantila edellyttää.”

KORVAAMATON KORVATAAN

Salamitaktiikka on yhtä vanha keksintö kuin politiikka.  Hajottamalla on hallittu maailman sivu.  Ei Urho Kekkoselle kasautunut valta ollut vain hänen itsensä vika tai ansio.  Se oli myös osoitus suomalaisen poliittisen järjestelmän impotenssista, kuten Eero Silvasti on huomauttanut. Demokraattinen järjestelmämme kuitenkin päätti, että moiseen ei Kekkosen jälkeen anneta käytännön mahdollisuuksia.  Presidentin valtaoikeuksia vähennettin ja toimikausien luku rajoitettiin kahteen.

”Hyvät herrat, minä pyydän lausua parhaat kiitokseni siitä luottamuksesta, jota minua kohtaan on osoitettu”, Kekkonen lausui maaliskuussa 1977 Tamminiemessä puoluejohtajille, jotka olivat adressin kanssa lähteneet liikkeelle taivutellakseen Kekkosen vielä jatkamaan presidenttinä. 

Kekkonen sanoi ymmärtävänsä, että hänen ikäiseltään voidaan hyvin kysyä, eikö paikkaa voisi jo jättää nuoremmille?  ”Mutta minulla on sellainen käsitys, että meillä on vielä Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa paljon tekemätöntä työtä”, Kekkonen sanoi ja jatkoi: ”Se nyt on vienyt siihen, että olen tähän tehtävään, siis presidenttiehdokkuuteen, suostunut.”

Kekkosen salami-taktiikka tuskin olisi onnistunut, ellei hänellä olisi ollut – Ruotsin suurlähettiläs Ingemar Hägglöfin sanoin – ”lupa lainata Kremlin jumalten salamaa tuhotakseen vastustajansa”.  Kun kilpailijat ja vastustajat oli nujerrettu tai käännytetty, Kekkonen oli itsekin vakuuttunut korvaamattomuudestaan.  Viisi vuotta myöhemmin korvaamaton kuitenkin korvattiin Mauno Koivistolla. 

Vuonna 1992 uuden Venäjän presidentti Boris Jeltsin laski ”lopullisen sovun” merkiksi seppeleen Hietanimen sankariristille.  Puheessaan hän myönsi, että ”tuohon aikaan” – Neuvostoliiton ollessa voimissaan – ”yritettiin Suomen sisäisiin asioihin puuttua varsin pitkälle viedyin tavoittein”. 

Suomen viipalointi oli virallisestikin päättynyt.

                                                                       Lasse Lehtinen