Julkaistu 3.5.2008 

Dosentti Hannu Rautkallio on kirjoittanut muistelmateoksen nimeltä ”Moskovan päiväkirja.” Jukka Tarkan mielestä se on miehen paras ja merkittävin teos.  Tarkka sanoo myös, että jos kirja olisi kunnolla toimitettu, se olisi ” suomalaisen historiankirjoituksen historianklassikko”. 

Minulta on kysytty, kuinka olen voinut olla yhteistyössä Hannu Rautkallion kaltaisen tutkijan kanssa?  Aivan kuin miehessä olisi tarttuva tauti.  Kyllä, Rautkalliossa on tauti, intohimoinen halu kyseenalaistaa vakiintuneet totuudet.  Sen taudin soisi tarttuvan kaikkiin tutkijoihin. 

Rautkallio jää historiaan tutkijana, joka ymmärsi ja uskalsi mennä Moskovan arkistoihin heti kun Neuvostoliitto hajosi.  NKP:n keskuskomitean arkisto oli yllättävän vapaasti hyödynnettävissä muutaman vuoden ajan.  Dollareita vastaan saattoi tutkimusapulaiseksi palkata jopa työtä ja palkkaa vailla olevan entisen KGB-virkailijan. 

Rautkallio muistelee, miten presidentti Mauno Koivisto torjui venäläisten tarjouksen avaa arkistoja yhteiseen käyttöön.  ”Mää olen kauhian hämmästyny, mää olen ko klapil päähä lyäty.”  Mitä kamalaa Koivisto pelkäsi arkistoissa olevan?  Koiviston äkkiväärät otteet Baltian maiden itsenäistymisen suhteen ja Stasi-listan piilottaminen ovat ilmeisesti saman kammon oireita.   

Rautkallio kertoo myös kokemistaan simputuksista ulkoministeriön arkistossa.  Siellä kerberoksena esiintyy ”virallinen valvoja” Mauri Favorin vanhaan venäläiseen tapaan. 

Rautkallion uusinta lukiessa tulee mieleen Eino Leinon  runo ”Lapin kesä”, jossa runoilija pohtii, miksi meillä ”tahtoo kaikki suuri surkastua alhaiseen”.  Kaverin kampittamiseen uhrataan enemmän voimia kuin omiin ponnisteluihin. 

Rautkalliota on väheksyen kutsuttu ”yhden dokumentin dosentiksi”.  Totta on, että hän tekee suoraviivaisia johtopäätöksiä samantien kun esittelee uuden löydöksensä, mutta avaa myös uusia näköaloja. 

Juhani Suomi on tapaus sinänsä.  Hänelle räätälöitiin ulkoasianhallinnossa virka, jonka suojissa mies urakoi tuhansia sivuja virallista Kekkoshistoriaa, joka oli tarkoitus hakata kiveen viattomia jälkipolvia varten.  Suomi sai kahdeksikymmeneksi vuodeksi yksinoikeuden selata ja tulkita Kekkosen jälkeenjääneitä papereita. 

Juhani Suomi ei Kekkos-sarjassaan käyttänyt yhtään alkuperäistä venäläistä dokumenttia, vaan kaikki materiaali oli jo Kekkosen läpikäymää ja kommentoimaa.  Hänenlaisilleen dosenteille ei riitä edes kymmenen dokumenttia, jos ne ovat väärästä lähteestä ja kyseenalaistavat Kekkosen kunnian. 

Juhani Suomi toimii kuten entinen mies, joka jäi kiinni rysän päältä itse teosta.  ”Uskotko mieluummin omia silmiäsi kuin miehen sanaa?” hän kysyi vaimoltaan.  Suomi uskoo miehen sanaan, jos sanojana on Kekkonen, vaikka hänet tavattaisiin ryssän päältä. 

Ahkera taisteleva dosentti uhkaa vähä vähältä murentaa muutaman nk. vakiintuneen totuuden.  Suomettumisen vuosina oli näet aiheita, joita ei kannattanut tutkia, jos halusi edetä yliopistouralla.  Vääriä aiheita ja vääriä arkistoja tutkimalla olisi ollut vaara ajautua ajan henkeen sopimattomiin johtopäätöksiin. 

Rautkallion ansiosta, mutta myös hänestä huolimatta, tuoreimmat tulkinnat liikkuvat sitä useammin poispäin Juhani Suomesta mitä enemmän vanhoja papereita päästään penkomaan. 

Nuori tutkija, joka uskaltaisi väitellä aiheesta ”Suomettunut Suomi ja historiantutkimus”, menisi samantien tutkimuksen historiaan edelläkävijänä. Yllytän yrittämään.  Myös siihen tarvitaan rautaista kalloa.                                                                                               Lasse Lehtinen