Julkaistu 18.5.2008

 Toimittaja Leena Hietanen on kirjoittanut omituisen pamfletin ”Viron kylmä sota”, joka tekee Viron venäläisistä uhreja ja virolaisista ihmisoikeuksien rikkojia.  Kiistakirjoitusta voisi pitää Putin-nuorten tilaustyönä ellei tietäisi, että suomalaista toimittajaa ei voi lahjoa. 

Viron venäläistä vähemmistöä ei millään kohtuudella voi verrata ruotsalaiseen vähemmistöön Suomessa.  Ruotsinkieliset ovat olleet keskuudessamme satoja vuosia, mutta venäläiset ovat olleet Virossa vasta kuusikymmentä vuotta ja miehittäjinä.  Venäläiset tuotiin korvaamaan niitä satojatuhansia virolaisia, jotka neuvostojärjestelmä tappoi, kyyditsi Siperiaan tai ajoi maanpakoon. 

Martti Turtolan tutkimukset sen sijaan ovat vakavasti otettavia.  Hän on tukeutunut venäläisiin lähteisiin ja tullut tulokseen, että Viron johtavat poliitikot presidentti Konstantin Päts ja kenraali Johan Laidoner olivat taipuvaisempia yhteistyöhön bolshevikkien kanssa kuin on tähän asti tiedetty. 

Suuttumus Virossa on suuri.  Meilläkin hermostutaan, kun Moskovan arkistoista löytyy jotain Urho Kekkoselle epäedullista.  Turtola sanoo, että Viron johto kutsui miehittäjät maahan eikä kansa taistellut itsenäisyydestään. 

Turtola moralisoi ja vetoaa akateemikko Oiva Ketoseen, jonka mielestä kansakunnan on myös toivottomassa tilanteessa yritettävä varjella vapauttaan miettimättä mikä on järkevää.  Viron olisi siis pitänyt nousta vastarintaan niin kuin Suomi teki ja tapella vaikka viimeiseen mieheen.   

Mannerheim kirjoitti Hitlerille 1944 kiitoskirjeen, jossa hän sanoi, että saksalaisten aseveljien muisto jää Suomessa elämään, mutta viimeiseen mieheen ei kannata kuitenkaan taistella.  Siinä tapauksessa pieni Suomen kansa karkotettaisiin maastaan tai hävitettäisiin sukupuuttoon.  ”Tällaisen uhan alaiseksi en voi kansaani päästää.” 

Ehkä Laidoner ja Päts luulivat pelastavansa maan antamalla Neuvostoliitolle periksi?  Suomellekin sitä suositeltiin.  Suomessa kuitenkin tapeltiin ensin ja estettiin näin miehitys.   

SYYNTAKEETON KOMMUNISMI 

Ennen toista maailmansotaa myös lännessä oltiin sitä mieltä, että pienet eurooppalaiset valtiot ovat liian pieniä pärjätäkseen itsenäisinä. Sen sai Suomikin kokea, kun vuorollaan Saksa, Neuvostoliitto ja Britannia jakoivat ”etupiirejä” pikkuvaltioiden ylitse. 

Stalinin sotilaat vapauttivat Itä-Euroopan natseista.  Lännen vuoro oli vapauttaa Itä-Eurooppa vasta neljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin.  Ei ihme, että EU:n uusimmat jäsenmaat ovat Yhdysvaltojen ystäviä. 

Historian kummallisuuksiin kuuluu, että länsivallat antoivat Stalinille anteeksi samat rikokset, joista he syyllistivät Hitlerin. Siitä hyvästä, että Stalin oli auttanut heitä kukistamaan Hitlerin, Stalin sai pitää koko Itä-Euroopan ja Suomenkin, jos niin haluaisi. 

Suomea ei Neuvostoliiton tarvinnut miehittää, koska Suomi oli suostunut henkiseen miehitykseen tietäen, että länsi ei kuitenkaan tulisi avuksi.    Naton muodostama vastavoima kuitenkin varjeli myös Suomea, jonka sisäpolitiikka jaksoi vastustaa neuvostosysteemiä aina siihen saakka kun kommunismi lahosi omaan mahdottomuuteensa. 

Länsi ei ollut valmistautunut Neuvostoliiton hajoamiseen.  Viisikymmentä vuotta oli rautaesiripun yli lähetetty vapauden sanomaa kaikissa muodoissaan, mutta kun Berliinin muuri sortui, lännessä oltiin sormi suussa.  Venäjä ja sen tulevaisuus oli yhtäkkiä suurempi huolenaihe kuin orjuudesta vapautunut Itä-Eurooppa.   

Satelliittimaiden kommunistit rehabilitoitiin yhteiskuntakelpoisiksi samantien eikä heille vuonna 1991 tehty kysymyksiä, joita natseille tehtiin vuonna 1945.  Kommunismin uhrit eivät vieläkään saa osakseen samaa huomiota kuin natsismin uhrit, aivan kuin kommunismi tekisi kantajastaan syyntakeettoman. 

Muu Eurooppa ei pysty saamaan menneisyyden hallintaan kuin Saksa, joka tutki ja tuomitsi omat rikollisensa, pyysi anteeksi uhreilta ja ryhtyi elämään elämäänsä puhtaalta pöydältä.  Kommunistit eivät ole missään Euroopan maassa joutuneet tuomiolle, puhumattakaan, että olisivat pyytäneet anteeksi. 

SUOMI SULKI SILMÄNSÄ 

Myös Suomessa menneisyyden käsittely on kesken.  Historioitsijat ovat tuoneet esiin vuosien 1917 – 1918 valkoisen terrorin ja punaisen terrorin, mutta muuta sovintoa kuin käytännön yksimielisyys talvisodassa ei ole tehty vieläkään.  Kun Suomi itse säästyi miehitykseltä vuonna 1944, muiden kohtalot lakkasivat kiinnostamasta. 

Olof Palmen esimerkin mukaan meillä kiinnitettiin sitä suurempi huomio ihmisoikeuksien loukkauksiin mitä kauempana ne tapahtuivat kotimaasta.  Kun siihen lisättiin Kekkosen ohje löytää Neuvostoliitosta vain hyvää sanottavaa, niin Viro ja muut Baltian maat jäivät omantunnon katvealueelle. 

Unkarin kansannousua meillä seurattiin niin kuin talvisotaa Ruotsissa ja Prahan miehityksellekin vuonna 1968 oli suomalaisia ymmärtäjiä. ”Yhteistyöhön alttiita” oli Suomessa 1970-luvulla jo sellainen määrä, että miehittäjä olisi tuntenut itsensä tervetulleeksi myös Helsinkiin. 

Mikään ei kuitenkaan vapauta niin kuin totuus.  Sen saavat virolaisetkin huomata, jos ja kun tulevat tuntemaan johtajiensa miehitykseen johtaneet teot.  Suomessa Kekkosen aikaa päästään toden teolla tutkimaan vasta kun osallistujat eivät enää ole keskuudessamme. 

MODERNIA SODANKÄYNTIÄ 

Kansainvälistyvä talous ja uusi informaatiotekniikka ovat luoneet rintamia, joita on vaikea tunnistaa ja hahmottaa.  Kohde ei aina edes tiedä tulleensa hyökkäyksen kohteeksi eikä tunne edes haavoittuneensa.  Kysymys on kuitenkin modernista sodankäynnistä. 

Viro joutui tällaisen hyökkäyksen kohteeksi, kun tietokonehakkerit alkoivat levittää erilaisia sanomia virolaisiin tietokoneisiin.  Tarvittiin Naton ekspertit torjumaan tämä Moskovan masinoima hyökkäys. 

Nyt virolaiset kertovat opettavaista tarinaa lentävistä kilpikonnista.   

Olipa kerran nälkäinen kettu, joka kävi kilpikonnan kimppuun, mutta huonoin tuloksin, sillä kilpikonna meni turvaan kuorensa sisään.  Nälkäisen ketun piti miettiä uusi taktiikka.  Seuraavan kerran se tuli kilpikonnan luokse ja vakuutti tulevansa rauhanomaisissa aikeissa.  Enää ketulla ei kuulemma ollut nälkäkään.  ”Sen sijaan tarjoan hyvän hinnan kilvestäsi.”   

Kilpikonna sanoi, että hän tarvitsee kilpensä.  Kettu näytti valmistamansa mainoselokuvan, jossa joukko onnellisia kilvettömiä kilpikonnia lenteli sinitaivaalla.  ”Kilvettömänä olet vapaa ja pystyt lentämään.”  Kilpikonna teki kaupat ja tuli tietenkin syödyksi. 

Mikä voisi olla se kilpi, joka suojaa erityisesti pieniä maita viekkailta epädemokraattisilta vihollisilta? 

Paras kilpi on tietenkin yhteinen eurooppalainen arvopohja, joka määrittelee niin yksilön vapaudet kuin demokratian säännöt.  Eurooppalainen yhteistyö kaikilla elämänaloilla muodostaa panssarin totalitäärisiä järjestelmiä vastaan. 

Maantieteelle eivät kansakunnat mitään mahda.  Siitä syystä vapauteen päässeet maat ovat pyrkineet ja päässeet sekä EU:n että Naton jäseniksi.  Yhdistelmä on vahvin kilpi poliittista, taloudellista ja sotilaallista painostusta vastaan. 

Mitä enemmän Natossa on eurooppalaisia jäseniä sitä eurooppalaisempi Nato on.  Asialla saattaa olla merkitystä tilanteissa, joissa Yhdysvallat pyrkii hoitamaan asioita suoraan Venäjän kanssa ohi Euroopan. 

Yhtenäinen EU on Venäjälle kauhistus.  Parhaiten se pääsee päämääriinsä neuvottelemalla kahdenvälisesti.  Se haluaa ohittaa Brysselin ja löytää yhteistyökumppanit politiikassa ja taloudessa kustakin kansakunnasta erikseen.  Se ei voi olla pienten eurooppalaisten kansakuntien etu. 

Olen Heidi Hautalan kanssa samaa mieltä, että ”uussuomettumisen ei pidä antaa vallata Eurooppaa”.  Venäjä on vahvempi mielikuvissa kuin todellisuudessa.  Sitä suurempi halu sillä on todistaa muulle maailmalle voimiaan kaikilla aloilla.   

Jos Suomella on Venäjän kanssa niin erinomaiset suhteet kuin sanotaan, emmekä ole edes Naton jäsen, niin miten ihmeessä itärajan rekkajonoille ei tapahdu mitään eikä puutulleja saada purettua?   

Venäjällä kunnioitetaan vain voimaa.  EU:lla sitä on, jos sitä halutaan käyttää. 

Eurooppa ei kuitenkaan pysty eikä aina edes halua vaikuttaa vastapuoleen.  Enemmistö meistä katselee mieluummin hyvin järjestettyjä olympialaisia kuin miettii tiibetiläisten kohtaloa.  Monet pitävät kaasun saannin varmistamista tärkeämpänä kuin kansalaisvapauksia Venäjällä. 

Näin kettu saa otteen kilpikonnasta.  

                                                                                            Lasse Lehtinen