Julkaistu 14.6.2008  

Paavo Lipposen yhteenveto maailmanmenosta on esseekirjoitusta komeimmillaan.  Kirjan nimi ”Järki voittaa” on ironinen.  Paavo ei jaksa uskoa, että vähälukuinen provinsiaalinen älymystömme osaisi kirjan luettuaankaan erottaa suuret kehityslinjat lillukanvarsista. 

Järki petti heti kun kirja ilmestyi.  Siitä selostettiin julkisuuteen vain, keitä Lipponen inhoaa tai arvostaa.  Hieno kirja viihteellistettiin painavan sisällön kustannuksella.  Toivottavasti myynti edes lisääntyi. 

Väinö Tannerin kunnian palauttaminen on ollut yksi Lipposen suurista projekteista.  Minulla oli kunnia esitellä Risto Rytin elämäntyötä YLE:n ”Suurin suomalainen” -sarjassa.  Tein sen siksi, että Tanner ei ollut sadan ennalta annetun ehdokkaan joukossa!  Se oli skandaali sinänsä. 

Tanner oli Suomen kohtaloiden kannalta Rytiäkin tärkeämpi hahmo.  En kuitenkaan muista, että yksikään nuori sosialidemokraatti olisi 1970-luvulla sanonut Tannerista mitään myönteistä.   

Meillä on taipumus tarkastella menneitä sen valossa, mitä tiedämme tapahtuneen.  Myös Paavon historianselitys perustuu myöhempien aikojen diktaattiin: kaiken piti käydä juuri niin kuin kävi ja lopultahan Suomen on käynyt hyvin. 

Auringollakin on pilkkunsa.  Paavon heikko kohta on menneisyyden hallinta ja nimenomaan hänen oman menneisyytensä hallinta.  Silloinkin kun hän nuorena miehenä oli väärässä, hän oli jälkeenpäin itseään arvioiden oikeassa ja meidän älymystöön kuulumattomien tulisi se vain hyväksyä. 

On kerta kaikkiaan hävyttömän kaunaista, että joku kehtaa epäillä SDP:n nuorten isänmaallisuutta 1970-luvun vaaran vuosina.  Suomettuminen oli vain tapa selvitä Neuvostoliiton puristuksessa.  Liturgialla itään päin varmistettiin lännettyminen talouden ja kulttuurin alalla.   

Ihan näin se ei tietenkään mennyt.  Vai oliko Neuvostoliiton romahtaminen muka SDP:n vasemmiston tiedossa jo kun näitä manööverejä tehtiin?  Tosi ovelaa, jos näin oli. 

Olen kirjoittanut SDP:n vasemmiston ottaneen käskyjä vastaan SKP:ltä.  Pyydän anteeksi.  Oli kuitenkin tapauksia, jotka eivät mitään käskyjä kaivanneet, vaan toimivat itse. 

Kommunistien lähetystehtävä oli kumota suomalainen yhteiskunta.  Mutta entä kun SDP:n jäsenkirjaa kantava ehdotti, että puna-armeija voisi hoitaa myös Suomen puolustuksen, että DDR piti heti tunnustaa, tai että Neuvostoliiton parjaaminen oli kriminalisoitava? 

Silloin oltiin kyllä enemmän Neuvostoliiton kuin Suomen tai SDP:n asialla.  Täytyy olla Sokea Reetta jotta pystyy näkemään siinä jonkin sankarillisen puolustusrintaman. 

Urho Kekkosen satavuotisjuhlissa Lipponen kohautti mainitsemalla, että valtakunnanoikeuden ovi olisi saattanut presidentille lonksua toisenkin kerran, jos maassa Kekkosen aikaan olisi ollut demokraattinen järjestys. 

Jos aina vain sanotaan, että se mitä tehtiin ei aina ollut kunniallista, mutta päämäärän takia hyväsyttävää, syyllistytään Maalaisliiton ja Hiihtoliiton harrastamaan moraaliin. 

Oli Isänmaan onni, että Paavo Lipponen oli oikeista asioista oikealla hetkellä oikeassa: silloin kun Suomi piti taluttaa takaisin siihen oikeaan eurooppalaisuuteen, joka suomettumisen vuosina oli vaarassa hävitä ”yleisdemokraattiseen hämärään”. 

”Lipposen kosketus saattoi olla kovakourainen, mutta hänen käsissään tunsi ainakin olevansa varmassa otteessa”, Juha Itkonen kirjoitti oivaltavasti.  (Image 4/2008) 

Historia on kiehtova laji, millään ei voi tietää, mitä menneisyydessä vielä saattaakaan tapahtua.  Historian tutkimus etenee hitaasti, mutta ennemmin tai myöhemmin me kaikki tapaamme juuri sen samaisen nahkurin orsilla.                                                          Lasse Lehtinen