Julkaistu 6.9.2008 

Suomen ulkoasiainhallinto vietti viime viikolla 90-vuotisjuhliaan.  Merkkipäivän kunniaksi julkaistiin kolmas osa UM:n historiasta.  Kuvatut vuodet 1970 – 1981 ovat viraston vauhdikkain vuosikymmen millä mittarilla tahansa mitaten. 

Urho Kekkonen oli 1970-luvulla käytännössä monarkki.  Elävän valtionpäämiehen piirteet painettiin seteleihin ja postimerkkeihin ja valtias salli sen tapahtua. 

UM oli Kekkosen työkalupakki.  Sieltä hän poimi miehet auttamaan itseään Suomea uhkaavien vaarojen torjunnassa.  Kekkonen oli myös mestari ratkomaan ongelmia, jotka oli itse aiheuttanut.   

Ystävyys Neuvostoliiton kanssa oli vaativa platoninen parisuhde.  Molemminpuolista rakkautta oli vakuutettava kaiken aikaa, mutta intiimiä kanssakäymistä piti välttää kaikin keinoin. 

Kirjaa varten professori Timo Soikkanen ehti haastatella sekä Ahti Karjalaista että Kalevi Sorsaa.  Aivan uusi lähde on valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirja, jota Soikkanen siteeraa ahkerasti.  Kekkoselle lojaali Tuovinen merkitsi päivittäisiä asioita muistiin sellaisina kuin ne näyttäytyivät Ritarikadulla. 

Ulkopolitiikan aloitteet saattoivat tulla mistä tahansa, ministeriön sisältä, Tamminiemestä tai Tehtaankadulta.  Etelärannassa kannettiin jatkuvaa huolta kauppapolitiikan kahleista. 

Kirjan sankareita ovat Risto Hyvärinen, Max Jakobson, Ilkka Pastinen ja Keijo Korhonen, nk. everstijuntta, joka toisinaan joutui juoksemaan vastapainoksi oikealle, kun Suuri Ruorimies kallisti valtiolaivaa liiaksi vasemmalle. 

Ennen sotia ministeriöön oli pestattu herrasperheiden poikia, joilla oli, paitsi hyvät pöytätavat, myös astiasto, pöytähopeat ja salin kalusto omasta takaa, sillä valtio oli köyhä. 

Sodanjälkeinen diplomaattipolvi oli monella tavalla ansioitunut, mutta asenteiltaan enimmäkseen konservatiivinen.  Lähettiläs oli herra ja ylhäisyys, joskus naurettavuuksiin asti. 

Ulkoministeri Sorsa kutsui virastoa ”Vanhaksi madameksi” ja käynnisti offensiivin, jolla saatiin demareille kohtuullinen osuus ministeriön viroista.  UM tasa-arvoistui kaikella tavalla, sekä hyvässä että pahassa. 

Eräät demarit yrittivät koukata Moskovan mielisuosioon Kekkosen ohi vasemman kautta.  Sama sakki innostui vastustamaan Suomen kauppapolitiikan lännettymistä.  Näitä yrityksiä torjumaan Kekkonen tarvitsi myös Sorsan apua. 

Vanhan sanonnan mukaan sotilas kaatuu maansa puolesta miekka kädessä, mutta diplomaatti kaatuu lasi kädessä – ja naisen helmaan.  Soikkanen kertoo nämäkin asiat avoimesti, samoin kuin Jaakko ja Anita Hallaman erityisaseman ulkoasiainhallinnon päätöksenteossa. 

Neuvostoliitto oli kolmenkymmenen vuoden ajan halunnut koolle kokouksen, joka siunaisi iäksi Puna-armeijan saavuttamat rajat Euroopassa.  ETYKistä tuli Kekkosen elämäntyön huipentuma, mutta ei hänkään arvannut, että sama kokous kaivoi kommunismille hautaa.   

Heti ETYKin jälkeen vanhuus yllätti kaikkivaltiaan Kekkosen.  Hiiret alkoivat hyppiä pöydällä sekä presidentinlinnassa että Ritarikadulla.  Mauno Koivisto yritettiin miehissä kammeta rakettimaiselta radaltaan. 

Kun Koivistosta tuli presidentti, linnan kassakaappi, jossa piti olla valtiosalaisuuksia ja edeltäjän ohjeita seuraajalle, oli tyhjä.  Tähän johtanut vaihe vaatii vielä tutkimista.                                                                        Lasse Lehtinen