Julkaistu 4.1.2009 

Sofi Oksasen valinta kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi nousi minun silmissäni vuoden kulttuuriteoksi.  Pekka Tarkka uskalsi poimia ehdokkaiden joukosta ennakkosuosikin, se vaati rohkeutta. 

Erilaisilla esiraadeilla on Suomessa pakkomielteinen pyrkimys karsia ehdokkaiden joukosta suuren yleisön lemmikit.  Palkinnot halutaan ohjata marginaaliin, jotta vahvat persoonat eivät pääsisi loistamaan. 

Lautakunnat kootaan käsittääkseni kulttuurin parissa työskentelevistä yleisviisaista.  Kynnys päästä viisaan kirjoihin on Suomessa kovin matala, riittää kun sanoo vastustavansa ydinvoimaa, EU:ta, Natoa ja Yhdysvaltoja. 

Liturgia on yhtä vivahteeton kuin uskontunnustukset ”yleisdemokraattisen” hämärän vuosina, mutta niinpä sakki on suurelta osin sama, eri tavoin naamioituneena tosin. 

Sofi Oksanen saa nyt puheenvuoroja suomalaisessa keskustelussa ja kaikesta päätellen hän on valmis tuulettamaan.

 ”Suomalaisilla on niin ongelmallinen suhtautuminen esimerkiksi taistolaisuuteen ja suomettumiseen yleensä.  Siinä ei ole mitään tolkkua.  On ihmisiä, jotka eivät halua ollenkaan myöntää, että mitään sellaista olisi ikinä tapahtunut.  Toiset puhuvat jostain reaalipolitiikasta.  Kolmannet ovat sisäistäneet hyssyttelymentaliteetin.  Se on hirveä mössö”, Oksanen sanoo uusimmassa IMAGE-lehdessä. 

Ikänsä ja syntyperänsä vuoksi Oksasella on Suomessa sekä ulkopuolisen että myötäeläjän rooli.  Myös Viron ja Suomen suhteissa puhdistus olisi paikallaan.  Virallisen Suomen silmänummistus Viron miehityksen aikana hiertää naapurissa vieläkin.  Ylimielinen holhoavuus, joka meillä nyt on vallalla, ei virolaisten mielialoja paranna. 

Virossa muistetaan vielä Urho Kekkosen vierailu maassa vuonna 1964.  Sitä on kiitelty kädenojennuksena kärsiville heimoveljille rautaesiripun takaa.  Mutta silläkin oli hintansa.  Matkallaan Kekkonen Kremlin mieliksi tuomitsi maasta paenneiden ulkovirolaisten toiminnan. 

Bonuksena Kekkonen sai nuijittua ulkopoliittisella astalolla poliittisesti hengiltä puoluetoverinsa Vieno J. Sukselaisen, joka oli erehtynyt esiintymään samoissa juhlissa vanhojen Ruotsiin paenneiden virolaisten osakuntatovereidensa kanssa.  Sukselaisen nimi oli alkanut pulpahdella presidenttikeskustelussa, siitä mustasukkaisuus. 

Viron vanha polvi muistaa myös suomalaistoimittajien reaalisosialismia käsitelleet jutut.  Niissä korostettiin kuinka onnekkaita heimoveljet olivat, kun saivat rakentaa kommunismia suuren Neuvostoliiton suojeluksessa ilman ilkeitä kapitalisteja, jotka Suomessa sortivat työtätekevää luokkaa. 

Suomettuminen ei ole kadonnut minnekään, vaikka Neuvostoliitto on.  Suomen ”postsovjeettinen trauma” on käsinkosketeltavasti läsnä.  Venäjän mainitseminen panee turhan monet hännät heilumaan niin kuin Pavlovin koirilla. 

Toispuolinen halvaus ulottuu tutkijapiireihin asti.  Tiedeyhteisö on turhan hiljaa siitä tosiseikasta, että Moskovan arkistot eivät enää ole samaan tapaan tutkijoiden käytössä kuin 1990-luvun alkupuolella. 

Joulukuun ensimmäisellä viikolla maastopukuiset pipopäiset miehet tunkeutuivat pietarilaisen Memorial-liikkeen toimistoon ja takavarikoivat muistitietoa ja muuta aineistoa, jota on kerätty neuvostoterrorin ajalta.  Venäjä haluaa historiankirjoituksessakin pitää Neuvostoliiton aikaisen virallisen totuuden kunniassa. 

Yllättävän monelle suomalaiselle sekin kelpaa.  Siksi on hyvä, että Sofi Oksasen kaltaiset valovoimaiset toisinajattelijat rikkovat virallisen vaiteliaisuuden.                                                                                          Lasse Lehtinen