Lasse Lehtinen:

SIUNATTU URHEILUHULLUUS

Olen elämäni varrella joutunut tarkistamaan kantani yhdessä jos toisessa asiassa.  Suhteeni urheiluun on yksi niistä.
 
Nuorempana briljeerasin sanomalla, että harrastan vain yhtä urheilulajia, joka oli hyppylaji, nimittäin urheilusivujen yli hyppäämistä.  Jotenkin lihasvoimaan ja persipraatioon perustuvat suoritukset eivät sopineet intellektuellin maailmankuvaan.
 
Syykin oli ilmeinen, näin jälkikäteen ajateltuna, lapsuuden trauma.  Koulun urheilu- ja voimistelunopetus sujui reippaassa suojeluskuntahengessä.  Siinä oli simputuksen ja sulkeisen meininki, joka ei koulupoikaa puhutellut.
 
Kuopiossa jalkapallo oli erityisen tärkeässä asemassa.  Kuopion lyseo voitti viisi kertaa peräkkäin oppikoulujen Suomen mestaruuden.  Joukkueessa pelasi yhtenä vuonna kuusi mestaruussarjatason pelaajaa.  Niinpä jalkapalloilijat saivat jäädä samalle luokalle kolmekin kertaa ilman, että heidät erotettiin koulusta.
 
Oman jalkapallourani huipulla olin, kun sain kerran istua lyseon joukkueen vaihtopenkillä.  Kentällä kykyjäni ei kaivattu.  Vaikka juoksin satasen (puku päällä ja paljain jaloin) aikaan 12,6, en päässyt myöskään edustamaan koulua yleisurheilukisoissa.  Itsetuntoni sai kolauksen ja niin siirryin vuosikausiksi kokonaan kulttuuriharrastusten pariin.
 
Kaikki muuttui, kun nappula- ja juniorijalkapallo tuli perheemme viikko-ohjelmiin toistakymmentä vuotta sitten.  Vuosi vuodelta kunnioitukseni kymmeniätuhansia vapaaehtoisia talkooihmisiä kohtaan on kasvanut.  
Olen loppuikäni kiitollinen niille miehille ja naisille, valmentajille, huoltajille ja joukkueenjohtajille, jotka ovat osallistuneet lapseni kasvattamiseen saamatta siitä mitään taloudellista korvausta.
 
Olemme kolunneet pelejä ja turnauksia Suomessa ja ulkomailla.  Junioriurheilun viehätys on myös siinä, että se ei vielä ole läpikaupallistunut.
 
Lapset ja nuoret osaavat aikuisia paremmin arvottaa omat kykynsä, näin on myös urheilussa.  Kunnianhimoiset vanhemmat ovat keksineet esimerkiksi sen, että "kaikki pelaavat", vaikkei olisi edellytyksiäkään. Vanhemmat, jotka kentän laidalla rähisevät valmentajalle, kun oma lapsi ei saa enemmän peliaikaa, vievät jälkikasvulta ilon ja itsekunnioituksen.
 
Vasta kypsässä keski-iässä ryhdyin itse harrastamaan säännöllistä liikuntaa.  Henkilääkärini mukaan se tapahtui viime hetkellä.  Toistakymmentä vuotta olen eri poikaporukoissa käynyt pari kolme kertaa viikossa lyömässä keltaista kumipalloa.  Toisinaan vanttera hahmoni yllättää tenniskaverit ovelalla kierteisellä kikalla.  "Hieno lyönti, vaikka ei ollutkaan tahallinen", kuuluu kannustava kommentti.
 
Keskustelimme kerran erään professorimiehen kanssa poliittisesta historiasta.  Samaan aikaan vilkuilin televisiota, josta tuli jalkapalloa.  Jossakin vaiheessa arvelin puoliääneen, että valmentaja varmaan kohta ottaa Emil Heskeyn kentälle.  Kohta selostaja sanoikin, että nyt tapahtui vaihto, "Heskey tuli kentälle".  Professori vilkaisi televisiota ja sanoi ihmetellen: "Sinäkö tunnet neekeritkin nimeltä?"
 
Urheilulla on ollut suuri merkitys rasismin vähentäjänä.  Algeriasta tulleen köyhän siirtolaisen poika Zidenine Zidane nousi jalkapallon MM-kisoissa vuonna 1998 Ranskan kansallissankariksi.  Rasismia on edelleen katsomoissa, ja joskus kentilläkin, mutta huippusuoritukset, joiden suhteen ihonvärillä tai uskonnolla ei ole merkitystä, ovat omiaan lisäämään suvaitsevaisuutta.
 
Innokas penkkiurheilija menee usein äärimmäisyyksiin.  Urheilutapahtumat määräävät aikatauluja ja verottavat perheen budjettia.  Jotkut ottelut on kerta kaikkiaan nähtävä, maksoi mitä maksoi!  Hätätilassa televisio tulee avuksi.
 
Vaimoni väitti eräänä joulupäivänä, kun hyppelin taivaskanavilla, ettei sellaisena päivänä missään maailmassa pelata jalkapalloa.  Otin haasteen vastaan.  Hetken selaamisen jälkeen löytyi eräältä arabikanavalta suora lähetys, jossa Syyria ja Japani pelasivat ystävyysottelua.  Japani johti 0 - 1.  Peli päättyi lukemiin 2 - 1.
 
Urheilu ja kulttuuri eivät sulje pois toisiaan.  Monet taiteilijat ovat kovia penkkiurheilijoita.  Luciano Pavarotti, erään esimerkin mainitakseni, on intohimoinen jalkapallon ystävä.  Muutama vuosi sitten hän vetäisi Helsingin konserttinsa ennätysajassa, koska hänellä oli kiire hotelliin katsomaan Italia - Venäjä karsintaottelua.
 
Olen joskus lukenut kyselystä, joka tehtiin muistaakseni Yhdysvalloissa.  Nuorilta urheilijoilta kysyttiin, ottaisivatko he kuvitteellisen pillerin, joka takaisi heille olympiakultamitalin, mutta aiheuttaisi vuoden kuluttua varman kuoleman?
 
Muutamat nuoret, jotka olivat jo ikäluokkansa kansallista huippua, vastasivat myöntävästi.  Perusteluksi he sanoivat, että niin moni kuolee nuorena saavuttamatta mitään.  "Autonkin alle voi jäädä."  Kunnianhimo oli heillä jo tavoittamattomissa korkeuksissa.  Jos juttu oli tosi, se kertoo osaltaan, miksi kiellettyjen aineiden houkutus on niin suuri.
 
Sokrates huomasi jo kaksi ja puolituhatta vuotta sitten, että "urheilu on muuttunut ammattimaiseksi".  Urheilu on kansalle oopiumia, viihdettä, jonka liepeillä liikkuvat suuret rahat.  Entä sitten?
 
               Lasse Lehtinen