SDP:n Varsinais-Suomen piirikokous

13.11.2004, Piikkiö

Neljä viikkoa sitten SDP:n puoluevaltuuskunta kokoontui Työväen Akatemiaan Kauniaisiin antamaan viime eväät kunnallisvaaleihin.

Avaussanoissaan puoluevaltuuston puheenjohtaja Jukka Mikkola kysyi kokousväeltä "onko SDP uudistusliike vai olemmeko jääneet puolustamaan mennyttä maailmaan tavalla, joka voi puhutella aktiivejamme, mutta ei anna vastauksia tulevaisuutta miettiville kansalaisille".

Nyt, voitokkaiden kunnallisvaalien jälkeen, esitetty kysymys on vielä ajankohtaisempi. Monilla paikkakunnilla SDP paransi asemiaan paikallisessa politiikassa. Vaalivoitto lisäsi myös vastuunkantajan kuormaa.

Tämän päivän Suomi on vielä maailman kärkikastia monella mittarilla mitaten. Kilpailukykymittaristossa olemme kärkipaikalla, mutta silti teollisuus ulosliputtaa Aasiaan.

Olemme maailman vähiten korruptoitunut maa, joka satsaa toiseksi eniten tutkimukseen ja kehitystyöhön. Koulut ja opetus pärjäävät kaikissa vertailuissa.

Väestön ikääntyminen on suurin yksittäinen uhka tulevalle hyvinvoinnille. Kun entistä suurempi osa meistä poistuu työmarkkinoilta palvelujen kuluttajiksi, työhön jäävän nuoremman väen taakka kasvaa.

Vähenevä joukko joutuu entistä kovemmassa kansainvälisessä kilpailussa tuottamaan sen tuloksen, josta palvelut maksetaan. Yhteiskunnan suojaverkot joutuvat kovalle koetukselle. Tämä on matematiikkaa, ei politiikkaa.

Jotkut haikailevat vanhoja aikoja takaisin. Puolisuljetussa kansantaloudessa oli puolensa. Suomalaiset eivät helposti velkaantuneet, koska velkaa sai pankista vain hyvillä suhteilla ja takaajilla ja korkokin oli yleensä toisella kymmenellä.

Maassa oli eteenpäinmenon ja tekemisen meininki, koska oli lähdetty nollasta. Sodan käynyt, hajalle ammuttu Suomi piti rakentaa uudelleen. Neuvostoliiton läsnäolo piti porvarit sopuisina ja demarit virkeinä. Tuottajat ulosmittasivat elantonsa tukiaisina, jotka kaupunkien kuluttajat maksoivat.

Idänkauppa toi teollisuudelle helppoa rahaa ja työpaikkoja matalapalkka-aloille. Maatalouden ylijäämä vietiin naapuriin sillä systeemillä, että Suomen palkkatyöläinen subventoi Leningradin alueen etuoikeutettujen puoluepamppujen elintarvikehintoja.

Säätykiertokin näytti kulkevan aina vain eteenpäin. Vähilläkin varoilla pääsi eteenpäin, jos oli lukupäätä. Vielä 1970-luvulla juopoinkin juristi tai maisteri sai jonkin viran jossain päin Suomea.

Eräs kuopiolainen kommunisti totesi takavuosina katkerasti: "Kun työmies laittoi lapsensa kouluun, herrat keksi akateemisen työttömyyden!" Keskiluokankin pettymys on ollut melkoinen, kun akateemisuus sinänsä ei enää ketään kanna asemiin.

Jukka Mikkola kysyi Kauniaisissa myös, missä määrin politiikalla voidaan ylipäätään vaikuttaa suuriin kehityskulkuihin ja vastasi saman tien: "Selvää ainakin on, että muutosta ei millään poliittisella päätöksellä voida pysäyttää."

Ei olisi mitään hätää, jos Neuvostoliitto olisi pysynyt pystyssä, Kekkonen presidenttinä ja kiinalaiset köyhinä. Kirottu globalisaatio tuli ja sotki hyvät systeemit.

Globalisaatio ei ole asia, jonka voi torjua tai toivottaa tervetulleeksi omien mieltymysten mukaan. Se on olemassa eikä siihen voi kuin yrittää sopeutua niin kuin purjehtija myrskyssä. Jos ei tee mitään, kelluu ja lopuksi käy yleensä huonosti.

Asiantuntijoiden ja päättäjien kesken ei vallitse niin suuria erimielisyyksiä kuin lehtiä lukemalla ja puheita kuuntelemalla luulisi. Tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta ei uskalleta, koska jokainen suuri päätös aiheuttaa jossakin kansalaisryhmässä vastustusta. Politiikka on itse rakentamassaan loukussa.

Historia osoittaa, että tämä kansakunta on parhaimmillaan kriisiaikoina. Keskinäinen edunvalvonta on siinä vaiheessa jo turhaa, ja se ymmärretään. Poliittiset johtajat pystyvät ulkoisen uhan edessä tekemään myös epämieluisia päätöksiä.

Sisäministeriön taannoisen selvityksen mukaan suurin sisäisen turvallisuuden uhka on tietyn miespuolisen ikäluokan syrjäytyminen. Suomea eivät siis pahiten uhkaa terrorismi, kansainvälinen rikollisuus tai moottoripyöräjengit, vaan Make ja Arska ja Timppa ja heidän kaverinsa, jotka viina- ja lääkehöyryissä telovat ja tappavat toisiaan ja sivullisia.

Työmarkkinatuen varassa elää tällä hetkellä 150 000 pitkäaikaistyötöntä, joista enemmistö on vielä työiässä. Jokainen tästä joukosta työllistetty on kevennys yhteiseen kuormaan. Työvoimaministeri Tarja Filatov on sanonut, että työttömyys on "keinolla tai toisella" katkaistava kahdensadan päivän kohdalla. Se toinen keino taitaa olla sellainen, joka työttömän itsensä voi olla hankala hyväksyä.

Meidän hienot yhteiskuntapoliittiset ohjelmamme, panostukset koulutukseen ja työvoimapolitiikkaan eivät ole onnistuneet harventamaan niiden pudokkaiden joukkoa, jotka suoraan koulusta ajautuvat järjestäytyneen yhteiskunnan ulkoreunalle.

Vuodesta toiseen tilastoissa kummittelee tuo kymmenen prosentin suuruinen poikaporukka, jolle koulunkäynti eri syistä on vaikeaa tai vastenmielistä. Työmarkkinat eivät heitä halua, koska heidän taitonsa eivät ole vähimmäispalkan arvoiset.

Jokainen tietää omasta ympäristöstään, että järjestelmät, joita voi käyttää väärin, houkuttelevat siihen. Näiden ilmiöiden kieltäminen ei herätä luottamusta äänestäjissä, niiden mittasuhteisiin asettaminen sen sijaan vahvistaa kuvaa vastuuntuntoisista päättäjistä. Kaveria ei jätetä, mutta ei myöskään petetä.

Ajan henki ei ole vastaanottavainen muutospuheille, koska kukaan vastuullinen henkilö ei oikeasti kerro, mitä on odotettavissa. Tai kertoo, mutta ikäviä viestejä ei tahdota kuunnella.

Sosialidemokraattisessa liikkeessä on aina tiedetty, että tehtaan piipuista nouseva savu on sekä duunarin että patruunan etu. Varmaa on, että Suomi ei voi menestyä, jos yritykset eivät menesty. Tilapäinen rasitus kestetään, jos tiedetään, että ajan mittaan myös enemmistö hyötyy.

Työsuhdeturvaa pitäisi käydä karsimaan ja elintasosta tinkiä tilapäisesti vain, jottei koko kansantalous romahda, jolloin tuloksena olisivat vielä alemmat tulot ja pahempi työttömyys. Tämäkin viesti menisi perille, jos omistava luokka edes symbolitasolla olisi mukana samoissa talkoissa.

Suomalainen elinkeinoelämä on viime aikoina sommitellut Suomen tulevaisuudelle sekä ohjelmia että uhkakuvia. Palkansaajille, ay-liikkeelle, valtiolle ja kunnille on kerrottu, miten tulisi elää ja toimia, jotta Suomi varjeltuisi kurjistumiselta.

Yhteistä puheenvuoroille on, että ne näyttävät tuovan välitöntä etua vain meille hyvätuloisille, mutta muille ryhmille luvataan välitöntä rasitusta tai vähintäänkin epävarmaa tulevaisuutta.

Varsinkin osinkomiljonäärien uskottavuus on koetuksella, kun he saarnaavat suhteellisen elintason laskun evankeliumia. He suosittelevat "uhrivalmiutta" sille suurelle enemmistölle, jolla ei ole pääsyä optiojärjestelyjen ja kultaisten kädenpuristusten kiehtovaan maailmaan.

Mitä ylempänä yhteiskunnassa ollaan, sitä vilpittömämmin uskotaan, että omat aineelliset edut ovat samalla myös kokonaisuuden etu. Vaikka he puhuisivat totta ja hyvässä uskossa varoittelisivat avautuvien markkinoiden vaatimuksista, heidän puheensa tulevat omista korkeuksistaan eivätkä tavoita massoja.

Se ei kuitenkaan mahdu minun päähäni, että tähän joukkoon samaistetaan myös yhteiskunnallinen keskustelija ja vaikuttaja, joka ei ole optiomiljonääri eikä yritysjohtaja. Valtiosihteeri Raimo Sailas on toki hyväpalkkainen virkamies, mutta näissä kysymyksissä hänen tehtävänään on varjella nimenomaan yleistä etua, ei yksityistä.

Miltään muulta suomalaisen yhteiskunnan virkapaikalta ei näe yhtä selvästi, mitkä ovat valtiontalouden mahdollisuudet nyt ja tulevaisuudessa ylläpitää hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluja. Ne toverit, jotka leimaavat Sailaksen epämääräisellä uusliberaalin merkillä, syyllistyvät farisealaisuuteen, jota myös poliittiseksi populismiksi kutsutaan.

Kuvaan kuuluu, että nykymenon kyseenalaistaminen millä tahansa yhteiskunnan lohkolla on taantumuksellista toimintaa mutta vaihtoehtoista toimivaa rahoitusohjelmaakaan ei esitetä.

Vaalien alla on maailman sivu nostatettu tunteita tekemällä vastustajista mörköjä. Vuoden alusta on näiden samojen ihmisten kanssa käytävä yhteistyöhön kuntalaisten palvelujen järjestämiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Turvallisuudesta ja jatkuvuudesta on kyse.

Eero Heinäluoma muistutti äsken mieliin - aivan oikein - että suomalaisen politiikan erikoinen taitolaji on olla omintakeinen, mutta samalla yhteistyökykyinen.

Palvelujen järjestäminen ei todellakaan ole ideologinen kysymys. Jokainen tietää kokemuksesta, että yhdessä kunnassa palvelut pelaavat, toisessa eivät. Sairaaloissa on eroja. Joissakin sairaaloissa talon oma hierarkia ja työilmapiiri estävät järkevät uudistukset.

Kun Sailas sanoo, että tällä menolla ei voida rahoittaa edes jo päätettyjä menolisäyksiä julkisella puolella, kyseessä ei ole ideologinen kannanotto julkista sektoria vastaan, vaan julkisen sektorin korkean vastuuvirkamiehen asiantuntijapuheenvuoro.

Kun sosialidemokraattinen virkamies viestii, että 20 000 asukkaan väestöpohja on vähimmäisedellytys järkevälle terveydenhuollolle, monet luottamusmiehet ja -naiset puhuvat edelleen vain oman kyläkuntansa puolesta.

Omassa epävirallisessa kokouksessaan Hollannissa syyskuun alussa EU:n terveysministerit suosittelivat tulevaisuuden terveydenhuollolle kolmea asiaa: 1) enemmän taloudellisia kannusteita tehokkuuden ja tuottavuuden parantamiseksi, 2) potilaskeskeisempien järjestelmien käyttöönottoa ja 3) kansalaisten henkilökohtaisen vastuun merkityksen korostamista.

"Julkisten palvelujen tuottavuuden nostamiseksi voidaan tehdä vaikka kuinka paljon eikä se edellytä edes työntekijöihin vilkkaampaa liikettä", Sailas sanoo. Palvelu maksaa aina, tuottipa sen yksityinen tai kunta.

Kunnanvaltuutetuilla on valta päättää, miten palvelut tuotetaan, yksin tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa, kunnallisina tai yksityisinä palveluina. Palvelujen kilpailuttaminen on hyvä tapa kunnille kehittää ja järkeistää omia toimintojaan.

Tärkeintä on saada palvelut, joiden hinnan ja laadun suhde on tasapainossa. Muuten meille käy niin, että olemme korkean veroasteen maa, jolla on alhainen palveluiden taso.

Pahin painajainen olisi sellainen 2020-luku, jossa me puolitoista miljoonaa yli 65-vuotiasta suomalaista omilla äänillämme ohjaisimme politiikan tukemaan vain meidän tarpeitamme eläkkeiden ja vanhustenhoidon alueella.

Äänestämään ja osallistumaan tottuneet vanhukset saisivat helposti yksinkertaisen enemmistön eduskunnassa vaalilauseella "Aktiiviväestön ahneudelle loppu!" Meitä ei nimittäin siinä vaiheessa enää kiinnosta, miten asiamme hoidetaan ja miten ne rahoitetaan, kunhan kaikki pelaa.

Maanosan ongelmat ovat yhteiset. Väestö vanhenee joka puolella Europppaa. Huollettavien määrä kasvaa samalla kuin työssäkäyvien luku laskee. Kaikissa jäsenmaissa käydään samanlaista keskustelua kuin julkisten palvelujen kustannustehokkuudesta.

Sisämarkkinakomiteassa, jonka jäsen olen, käsitellään palvelujen kaupan direktiiviluonnosta. Yli 70 % EU:n taloudellisesta toimeliaisuudesta syntyy palvelualoilla. Jollei kaupan esteitä pureta, on turha puhua vapaista sisämarkkinoista ja uusista työpaikoista.

Yhdeksän yhteydenottoa kymmenestä, joita meille mepeille tästä asiasta tulee, alkavat toteamuksella, että direktiivi on välttämätön, mutta juuri meidän alamme pitää jättää sen ulkpuolelle.

Tämä yhteisten huolien ilmapiiri oli ehkä se suurin yksittäinen huomio, jonka uutena Euroopan parlamentin jäsenenä olen tehnyt.

Yhteistä on myös, että huoli omien saavutettujen etujen varjelemisesta on puheissa päällimmäisenä, vaikka muuten kannetaan huolta koko maanosan kilpailukyvystä ja sosiaalisesta turvallisuudesta.

"Onko SDP uudistusliike vai olemmeko jääneet puolustamaan mennyttä maailmaa?" Jukka Mikkola kysyi oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Nyt odotellaan vastauksia. Olisi surkeata, jos realistista puhetta kuulisi vain virkakunnasta eikä päättäjiltä itseltään.