Helsingin Sanomissa (12.03.05) VT, dosentti Teija Tiilikainen kirjoittaa, että Suomen itselleen asettama ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohje, liittoutumattomuus, "ei ole ongelma Suomen sisäiseltä kannalta".  Sillä on kansalaisten tuki ja sen sisältö ymmärretään.

Kirjoittajan mielestä "liittoutumattomuus-käsitteestä on kuitenkin tulossa Suomelle rasite kansainvälisissä yhteyksissä".  Se antaa muille kuvan, että nykyisten uhkakuvien maailmassa tavoitteemme on vetäytyä sivuun ja olla riippumattomia.

Jostakin syystä tuon luettuani muistin itsenäisyyden alkutaipaleelta sinänsä vähäpätöisen tapahtumasarjan, joka koskettavasti valaisee, mikä on pienten valtioiden tai syrjäisten alueiden kyky viestiä omista pyrkimyksistään kansainväliselle yhteisölle.

Ahvenanmaalaiset halusivat 1920-luvulla erota Suomesta ja liittyä Ruotsiin.  Heidän omassa maakuntamuseossaan on komeita dokumentteja ja selostus siitä, miten arvovaltainen lähetystö johtajanaan päätoimittaja Julius Sundblom, tulkkina ranskaa taitavat opettaja, matkusti Kansainliiton päämajaan Geneveen puhumaan asiansa puolesta.  Ruotsin hallitus oli kaiken aikaa heidän poliittisena selkänojanaan.

Italialainen kreivi Daniele Varé toimi tuohon aikaan maansa lähettämänä diplomaattina Kansainliitossa.  Hänen muistelmissaan on seuraavanlainen kohta:

"Muutamat ahvenenmaalaiset kalastajat saapuivat Geneveen ja kävivät virastomme poliittisella osastolla.  He olivat isokasvuisia, kömpelöitä, hidasliikkeisiä miehiä, joilla oli ahavoituneet kasvot ja känsäiset kourat.  He muistuttivat mielestäni Pierre Lotin kuvaamia Islannin kalastajia.  Kukaan meistä ei ymmärtänyt heidän kieltään, joten tulkin oli käännettävä heidän vetoomuksensa.  Heidän johtajansa piti meille toisinaan puheen, seisten keskellä Mantoux'n virkahuonetta, josta oli näköala järvelle.  Tällöin hän kiinnitti katseensa stukkokattoon ja messusi kuin uskonnollisen hurmion vallassa.  Nähtävästi nuo yksinkertaiset kalastajat pitivät Kansainliittoa jumalallisen voiman ilmauksena maan päällä."

Suomi on nyt ollut kymmenen vuoden ajan EU:n täysivaltainen jäsen.  Juuri tälle ajanjaksolle asettuu myös dosentti Teija Tiilikaisen tieteellinen ja käytännön työ suurten kansallisesti tärkeiden eurooppalaisten kysymysten parissa.  Hän oli EU:n tulevaisuusavustajana vuosina 2002 - 2003.  Ja työ on tähänastisista saavutuksista huolimatta vasta alussa.

Väinö Tannerin Säätiö on pannut merkille dosentti Tiilikaisen kyvyt sekä Eurooppa-politiikan tutkijana että tutkimuksen organisoijana.   Myös hänen kykynsä liikkua yhteiskunnan eri alueilla ja viestiä aiheestaan on meidän mielestämme arvokas ominaisuus.  Hän on käynnistänyt ja ylläpitänyt keskustelua Suomelle elintärkeistä kysymyksistä.

Teija Tiilikaisella on sellaista henkilökohtaista karsimaa ja kykyä kommunikointiin, joka tekee hänen vaikutusvaltansa hänen muodollista asemaansa suuremmaksi.  Väinö Tannerin Säätiö haluaa puhaltaa lisää myötätuulta purjeisiin tämän tunnustuspalkinnon ja akateemikon arvon muodossa.

Tanner-akateemikon tittelin yksi sääntöihin kirjaamattomista perusteista on harkinta siitä, olisiko Väinö Tanner hyväksynyt valinnan?  Tästä valinnasta olemme aivan varmoja.