Julkaistu 4.5.2005

Gastronomian historia hipoo toisinaan poliittista historiaa.  Keittokirjojen sivuilta löytää historiallisia viitteitä ja tunnettuja nimiä.  Tarinat ovat unohtuneet, mutta nimi jäänyt elämään.
 
Niin on käynyt esimerkiksi eräälle apotille, jonka sukunimi lausutaan maailman ravintoiloissa tuhkatiheään, mutta miehestä ei tiedetä mitään.
 
Felix Kirr oli vasemmistolainen kirkonmies, joka sodan aikana kuului Ranskan vastarintaliikkeeseen.  Tuo liikehän oli tunnetusti suurimmillaan sodan jälkeen, jolloin apotista leivottiin Dijonin kaupungin pormestari.
 
Dijon on kuuluisa sinapistaan, mutta alueen valkoviini ei ole hääviä.  Pormestari Kirrin oli pakko lurauttaa viinin joukkoon myös pari tippaa paikallista mustaherukkalikööriä ennen kuin kehtasi tarjota sitä kaupungin edustustilaisuuksissa.
 
Ja katso: maailman suosituin alkudrinkki "Kir" oli syntynyt!
 
Yhden vuoden kokemuksen antamalla varmuudella voin tehdä muutamia huomioita belgialaisista ja heidän tavoistaan sekä ruokapöydissä että politiikassa.
 
Ensinnäkin belgialaiset syövät hyvin - siis epäterveellisesti - mutta eivät päällisin puolin ole sen lihavampia tai sairaampia kuin muutkaan eurooppalaiset.
 
Heidän lempiruokansa on upporasvassa paistetut perunat, joita pitkin maailmaa virheellisesti kutsutaan ranskanperunoiksi.  Syyllisiä historialliseen virheeseen ovat amerikkalaiset sotilaat, jotka eivät toisessa maailmansodassakaan aina tienneet, missä maassa olivat.
 
Laardissa paistetut rapeat perunat tulee syödä nimenomaan majoneesin eikä missään nimessä ketsupin kanssa.  Perunoiden vieressä voi olla mitä vain.  Simpukat belgianperunoiden kera on perusannos.
 
Usein perunat tuodaan myös filet américainin seuraksi.  Kyseessä ei ole kokolihafilee eikä ruoka ole amerikkalainen.  Salanimen taakse kätkeytyy tartarpihvi, raa'asta punaisesta jauhelihasta tehty maustettu pihvi.  Sen kanssa tilataan useimmin olutta, jota Belgiassa on yli 400 eri merkkiä.
 
Toistaiseksi paras nauttimani filet américain löytyi nurkan takaa, sadan askeleen päästä kämpiltä.  Pieni tunnelmallinen "Brasserie Yves" on kolmen työntekijän perheyritys, jossa Yves itse hoitaa tarjoilun. Kokkina on nuori sukulaistyttö.  Kiireisimpään lounasaikaan kirjanpidosta ja hankinnoista vastaava vaimo on salissa apuna.   
 
Meikäläisellä maahanmuuttajalla on Yves'in luona erityisen hyvä kohtelu siksi, että paikka sattui olemaan myös Erkki Liikasen korttelikapakka.  Tärkeillä tuttavuuksilla on oma arvonsa vanhoissa kulttuureissa.
 
Ruokailujen välissä belgialaiset popsivat kilokaupalla samaa suklaata, jota turistit tuovat tuliaisiksi.  Myös hillolla voidellut vohvelit maistuvat, ja juustot, joita he pitävät parempina kuin ranskalaisten.  Kahvistaan he väittävät aivan samaa.
 
Kieliriidat ovat belgialaista arkipäivää.  Aihetta ei kuitenkaan pidä ottaa esille ruokapöydässä.  Ranskaa puhuvat valloonit ovat aina pitäneet itseään parempina ihmisinä, bättre folk sanojen belgialaisessa merkityksessä.  Hollantia puhuvat flaamit ovat kuitenkin pärjänneet paremmin ja vallanneet asemia teollisuuden ja talouden puolella.
 
Hallinnossa ja politiikassa jako on ehdoton.  Brysselissä puhutaan enimmäkseen ranskaa, mutta jo lentokentän liepeillä on parempi puhua flaamia tai englantia, jos ylipäätään haluaa saada palvelua.
 
Politiikassa pulmat moninkertaistuvat.  Belgia on liittovaltio, jossa alueilla on itsehallinto ja yksi pääkieli.  Niinpä paikallisparlamentteja on kuusi, samoin hallituksia.  Ulkoministereitäkin on kuusi.  Belgialaiset kutsuvatkin paikallispolitiikkaa sosiaalihuollon jatkeeksi: Jos et muualta löydä töitä, lähde politiikkaan!
 
Belgialaisten kanssa saa kyllä kompailla ja heittää huulta etenkin ruokapöydässä.  Jonkinlaista itseironiaa belgialaisilla täytyy olla, kun he ylpeinä esittelevät tärkeimpänä nähtävyytenä pissivää pikkupoikaa.  Mauttomuudessaan Euroopan ennätys on Manneken Pis -korkkiruuvi.  Ilmankos se on niin suosittu tuliainen.
 
Belgialaisten huumorintajusta en osaa sanoa mitään varmaa, mutta koomisten sarjakuvien tuottajana Belgia on kansainvälistä huippua.  Tintin on jo kansallinen symboli, mutta muitakin maailmanvalloittajia on, Smurffit, Lucky Luke jne.
 
Sarjakuvien piirtäminen on maassa kouluaine ja Centre de la Bande Dessinée on ehdottomasti käymisen väärti.
 
Mutta takaisin gastronomiaan.  Koko ranskankielinen maailma tuntee jälkiruoan nimeltä "Le Colonel", mutta tuskin kukaan tuntee sen syntyhistorian.
 
Se sattuu kuitenkin olemaan yksi harvoista suomalaisista gastronomisista keksinnöistä.  Sveitsissä, Geneven kaupungissa, sijaitsee kansainvälisen työjärjestön ILO:n päämaja.  Sinne on Suomikin vuosikymmenet lähettänyt parhaita poikiaan ja tyttöjään etujamme valvomaan.
 
Kuusikymmentäluvulla paikkakunnalla oleili silloisen STK:n edustajana tunnettu työnantajapomo Lauri Saurama, jonka tunnuslause oli "työrauha pienet palkat".
 
Saurama, everstin arvoinen mies, sai kerran eteensä kupillisen sitruunasorbettia, jonka tylsä maku ei miellyttänyt.  Saurama kaatoi kuppiin lasillisen vodkaa, muussasi sohjoksi ja ryhtyi lusikoimaan.  Johan maistui!
 
                  Lasse Lehtinen