Julkaistu 2.10.2005 Savon Sanomissa

Peruskoulu muutti suhteen perusteellisesti.  Kenenkään ei pitänyt varojen puutteen tai välimatkojen takia jättää lahjaansa käyttämättä.  Sen seurauksena meillä on nyt järjestelmä, joka kansainvälisissä vertailuissa on todettu maailman tehokkaimmaksi.  Missään muualla koko ikäluokkaa koskevat keskimääräiset saavutukset eivät yllä suomalaisen koulun tasolle.

Suomessa käy virtanaan kouluviranomaisia muista maista saavutuksiamme ihmettelemässä.  Siinä sivussa kehutaan suomalainen kouluruoka. 

HS:n mielipidesivuilla (18.08.05) oli luettavissa seuraava lukiolaisen mielipide:

"Ihaillun koulujärjestelmämme vahvuus piilee tasaisissa arvosanoissa.  Meillä keskitytään huonojen osa-alueiden parantamiseen.  Näin syntyy suomalainen, tasalaatuinen opiskelijamassa.  Jatkokoulutusta etsivän nuorukaisen tulisikin sitten yhtäkkiä ajatella täysin päinvastoin."

Jotkut ammattiymmärtäjät sanovat, että koulun ei pidä valmistaa nuoria kilpailuun, vaikka koulua seuraava elämä on pelkkää kilpailua.  Heille voi vastata, että yletön tasa-arvoon pyrkiminen johtaa tasapäistämiseen, josta koko kansakunnan kyky kilpailla kärsii.

Meihin on istutettu hieno ajatus siitä, että kukaan ei saa etuilla tai kuvitella olevansa muita parempi tai hyödyllisempi.  Urheilijoita se ei kuitenkaan koske.  On esimerkiksi olemassa laaja yhteisymmärrys, että Suomen armeijassa on erityiset urheilujoukot, jonka jäsenet saavat harjoittaa taitojaan samalla kun muulle ikäluokalle pidetään sulkeisia. 

Mutta jos joku keksisi esittää armeijaan matemaatikkojoukkoja, jotka olisi vapautettu muusta palvelusta, ehdotus tuskin saavuttaisi vastakaikua vaikka huippumatemaatikoille olisi kansakunnalle taatusti enemmän käyttöä kuin huippu-urheilijoille.

Pieneen maahan mahtuu usein vain yksi totuus kerrallaan.  Kuitenkin on niin, että huiput vievät meitä eteenpäin ja siksi heihin on panostettava.  Koulutusjärjestelmä ei ole nollasummapeli, jossa huippulahjakkaiden saama huomio on keskinkertaisuuksien tappio.

Sisäministeriö julkaisi jokin aika sitten selvityksen Suomen turvallisuuden uhkista.  Olisi luullut, että poliisit lisämääräahojen toivossa olisivat nostaneet esiin itärikollisuuden, terrorismin tai huumekaupan.  Ei sinnepäinkään.  Eniten suomalaisessa yhteiskunnassa aiheuttaa ongelmia, murhetta ja pelkoa kolmekymppinen syrjäytynyt nuori mies. 

Hän on tuo kaikille tuttu Arska, Make tai Timppa, joka juo itsensä joka päivä juovuksiin, riitelee samankaltaisten kanssa, kiristää rahaa vanhemmiltaan ja mukiloi toisinaan hengiltä myös viattoman ohikulkijan.

Poliisi ei pyydäkään pidempää pamppua heidän varalleen.  Sormi osoittaa koulujärjestelmään, joka omalla logiikallaan tuottaa myös turhia syrjäytyneitä.  Ja yllättäen ei olekaan kysymys koululaitoksen liian vähästä kunnianhimosta vaan sen asettamista liiallisista vaatimuksista.

Vanhassa järjestelmässä työ opetti tekijäänsä jonkinlaisen oppipoika-kisälli-mestari-järjestelmän kautta.  Muukin kypsyminen saattoi tulla iän myötä.  Käytännön koulutuksella on kannatusta Suomessa laajemminkin, mutta yleensä niin, että "ammattikoulu sopii naapurin lapsille, ei meille".

Tutkimusten mukaan joka viidennes meistä on jollain tavoin oppimishäiriöisiä.  Se on niin suuri ryhmä, että se on jo osa normaaliutta.
Tietyt vaikeudet asioiden hahmottamisessa, ylivilkkaus ja lukihäiriöt, tekevät nimenomaan monista pojista alisuorittajia. 

Vanha oppikoulu oli sekin huono tunnistamaan yksilöllisiä vajavaisuuksia.  Uskontotunnilla luettiin kirjaa, joka väitti, että "Jakobin ainoa synti oli viekkaus".  Yhdellä meistä oli lievä lukihäiriö ja kun hän kolmannen kerran silmät kirkkaina väitti, että Jakobin ainoa synti oli veikkaus, hänet ajettiin luokasta.

Varovaistenkin arvioiden mukaan joka ikäluokasta syrjäytyy 2000 nuorta.  Ammattikoulukin tuntuu tälle joukolle liian teoreettiselta.  Teorialähtöinen opiskelu ei sittenkään sovi kaikille.  Oppimisvaikeuksista kärsivien pitäisi saada opiskella tekemisen kautta, käytännön töissä.

Nämä nuoret ovat sekä koulujärjestelmän että edunvalvonnan loukussa.

Kouluttamaton nuori on työmarkkinoille liian kallis.  Vielä kalliimmaksi hän tulee kuitenkin muutaman vuoden kuluttua lopullisesti syrjäytyneenä.  Lähiöpubin ovi aukeaa aina helpommin kuin koulun tai työpaikan.

Sama nimenomaan poikia koskeva keskittymisongelma on lukion kohdalla puhuttanut kouluviranomaisia.  Pitäisikö murrosiässä olevien poikien sittenkin vertautua vain toisiinsa eikä heitä kehityksessä edellä oleviin tyttöihin? 

Poikakoulun kasvattina sanon vain, että tasa-arvon kanssa asialla ei ole mitään tekemistä, kysymys on ratkaistava biologiasta saatavien oppien perusteella.  Voisi olla viisasta palauttaa poikakoulut.

Vuonna 1962 Kuopion lyseon V b teki luokkaretken Tukholmaan.  Useimmille meistä se oli ensimmäinen ulkomaanmatka.  Sen ajan viisitoistavuotiailla suomalaispojilla oli läskipohjakengät, tummat teryleenihousut ja valkoinen nailonpaita. 

Samanikäisillä ruotsalaisnuorilla oli jo farkkuhousuja ja puuvillapaitoja.  Olo oli vaivautunut.  Muistan miettineeni, että Ruotsi on niin rikas maa, ettei Suomi sitä milloinkaan tavoita.

Siihen kului kolmekymmentä vuotta. Yhdeksänkymmentäluvulla silminnähtävät erot olivat jo poistuneet.  Samalla tavalla Viro nyt kuroo umpeen elintasoeroa Suomen suhteen.  Vauhti on todella nopea.  Olojen tasoittumista maanosien välillä sanotaan globalisaatioksi.

Sellaiseen maailmaan tämän päivän nuoret lähtevät kilpailemaan.  Mahdollisuuksia on enemmän kuin ennen, mutta myös vastuksia.  Valmiuksiakin heillä on enemmän kuin yhdelläkään suomalaisella opiskelijapolvella aikaisemmin.

Sama mielipidekirjoittaja, jota alussa lainasin, kiteyttää mielipiteensä näin:

"Tulevaisuudessa emme pärjää tekemällä työtämme kohtalaisella tasolla.  Luovassa taloudessa menestyäkseen valtion täytyy varmistaa, että sen nuorilla kansalaisilla on seuraavat ominaisuudet: halu muuttaa maailmaa; käsitys omista vahvuuksista ja intohimoinen suhtautuminen omaan koulutukseen tai työhön."

Aivotyö ja käden työ on kansakunnalle yhtä arvokasta ja tarpeellista myös tulevaisuudessa.

                                                          Kirjoitus perustuu Kuopion lyseon lukion

                                                                     1B-ylioppilasjuhlassa 26.8.2005