Lasse Lehtinen

Man of Letters

FT Lasse Lehtinen

SOTAPROPAGANDA JA HENKINEN HUOLTO TALVISODASSA
Seminaari Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa
torstaina 26.11.2009


1930-luvun puolustuskeskustelu Suomessa oli kolmen miehen välistä draamaa. Puolustusneuvoston puheenjohtaja sotamarsalkka Mannerheim, puolustusministeri Juho Niukkanen ja valtiovarainministeri Väinö Tanner eivät kyenneet yhteistyöhön. Tannerin mielestä tuli ennen kaikkea huolehtia ihmisten kaikenpuolisen hyvinvoinnin parantamisesta. Hän ei myöskään halunnut uskoa sodan mahdollisuuteen. Jopa puolustusministeri Juho Niukkasen mielestä armeija liioitteli tarpeitaan.

Mannerheim oli jo usean vuoden ajan ollut varma, että sota on edessä. Hajanainen ja riitainen kansakunta ei voisi parhaalla mahdollisella tavalla puolustautua, Mannerheim järkeili. Hän ymmärsi, osittain kansalaissodan jälkiseuraamusten järkyttämänä, että yhteiskunnallisia vastakohtaisuuksia on tasoitettava. Vastakohtia oli työväenliikkeen ja oikeiston välillä, mutta myös suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä. Valtiollisella tasolla Mannerheim pani toivonsa pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön. Hänkin toivoi viimeiseen saakka, ettei Suomi milloinkaan joutuisi taisteluun kahden kesken Neuvostoliiton kanssa.

Tanner on myöhemmin muistellut erästä keskustelua Mannerheimin kanssa.
Sodanvaarasta puhuttaessa tämä otti vertauksen omasta nuoruudestaan: ”Sota on jollakin tavalla hiukan samanlainen asia kuin aikoinaan Pietarissa oli ravintola Jevropeiskaja Gastinitsa. Ei sinnekään yleensä varta vasten useinkaan päätetty mennä, mutta aina sinne vaan jollakin tavalla jouduttiin.” Tanner oli juuri omana käsityksenään esittänyt Mannerheimille, että sodan vaaraa Suomessa usein liioiteltiin. Kuvaavaa on, että Tanner omissa muistelmissaan otsikoi noita aikoja kuvaavan kohdan sanoilla ”sota yllättää”. Tanner pohdiskeli näitä myöhemmin seuraavasti: ”Jälkeenpäin on tietysti helppo sanoa, että olisi täytynyt ottaa sodan tulo huomioon määrärahoista päätettäessä, mutta eihän kukaan voinut tietää varmasti, että sota oli tulossa. – Ehkä voi puolustukseksi sanoa, että talvisotaan jouduttaessa työväestön elinehdot olivat parantuneet niin suuresti, että heillä oli todella jotakin puolustettavaa, kansa kävi taisteluun yhtenäisenä. Sekä suurisuuntaiseen varustautumiseen että elintason kohottamiseen ei taas olisi riittänyt varoja.”

Mutta totta kai sotaan myös varauduttiin, jopa propagandasotaan. Puolustusministeriön sanomakeskus, joka perustettiin jo vuonna 1934, oli ryhtynyt laatimaan suunnitelmia sotilaallisen tiedotuksen toteuttamiseksi. Työtä tehtiin niin kuin virastoissa on tapana, kaavamaisesti. Asioista kerrottiin laitoksen ehdoilla, vastaanottajista välittämättä. Mutta pian ryhtyivät myös siviilit asialle. Karjala-lehden entinen toimitussihteeri Jaakko Leppo oli kirjelmöinyt Viipurista Helsinkiin armeijan yleisesikunnalle kansakunnan mielialoihin vaikuttamisen tärkeydestä. Myös ammattisotilaiden parissa syntyi nyt ymmärrys, että mahdollisen sodan varalta olisi hyödyllistä harjoitella myös sotapropagandan tekoa. Näin syntyivät reserviupseerien sotapropagandakurssit.

Isänmaan asialle omistautui sekä toimittajia että mainosmiehiä. Vuonna 1937 perustetussa Propagandaliitossa olivat mukana mm. Jaakko Leppo, V. K. Latvala, Sulo Kolkka, Pekka Tiilikainen, Enzio Sevón, Armas J. Pulla, Olavi Paavolainen, Mika Waltari, Ralph Enckell, Göran Stenius, Kalle Lehmus, Ilmari Turja, Eino Honko ja Arvi Kivimaa. Liiton puheenjohtajaksi valittiin mainosmies V. K. Latvala. Käytännön toimia varten liitto perusti Finlandia Uutistoimiston.

Puolustusministeriön sanomakeskus oli järjestänyt ensimmäiset tiedotusmiesten kertausharjoitukset helmikuussa 1937. Silloin koulutettiin kahdeksantoista miestä ensin Helsingin autopataljoonassa, ja kolmannen viikon Sortavalan Lahdenpohjan seudulla järjestetyssä sotaharjoituksessa. Kurssia johti everstiluutnantti Lasse Leander, joka oli uuden propaganda-aselajin uranuurtaja Suomessa. Ennen kurssin alkamista hän oli pitänyt Suomen Mainosyhdistyksen kokouksessa esitelmän sotapropagandasta. Siinä hän oli todennut, että ”reklaamityössä yhtyy kaksi omien ajatusten ja tunteiden siirtämiseen toisten tajuttavaksi tarvittavaa ilmaisukeinoa, nimittäin kirjoitustaito ja asioiden kuvin esittäminen”. Tämän vuoksi Leander arveli, että juuri mainosmiehillä on hyvät edellytykset harjoittaa propagandaa. Esimerkkinä käyttökelpoisista kuvaesityksistä Leander mainitsi sortovuosina laajalle levinneen Edvard Iston taulun ”Hyökkäys”.

Vuonna 1938 joukko propagandamiehiä lähetettiin Berliiniin opintomatkalle. Kaikki osallistujat eivät olleet innostuneita saksalaisen yhteiskunnan menosta. Propagandaliiton isänmaallisena tehtävänä oli markkinoida maailmalle Suomelle suotuja vuoden 1940 olympialaisia. Suomen osalta olympialaiset siirtyivät kaksitoista vuotta tuonnemmaksi ja propagandamiehet pääsivät tosi toimiin – sotapropagandan tekoon.
Propagandaliiton jäsenet kutsuttiin vielä syksyllä 1939 ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Harjoituksen aiheena oli miesten sijoittaminen tarkoituksenmukaisiin tehtäviin. Lokakuun alkupuolella muodostettiin päämajan propagandaosasto sekä Valtioneuvoston tiedotuskeskus. Ennen talvisotaa ehdittiin kouluttaa 60 propagandistia.

Jotakin samansuuntaista oli tapahtumassa myös kirkon piirissä. Mikä olisi papiston tehtävä, jos Suomi joutuisi sotaan? Kirkonmiehet saattoivat pitää palavia isänmaallisia puheita, mutta ajatus pappien kouluttamisesta kriisiajan tehtäviin tuntui vieraalta. Papisto katsoi paremminkin tehtäväkseen rohkaista kansalaisia ja pitää yllä rauhallista mielialaa. Eihän sotaan ainakaan virallisesti saanut uskoa. Monen tulevan sotilaspapin mieleen jäi kuitenkin professori Eino Sormusen keväällä 1939 yliopistoluennollaan lausuma toteamus: ”Ellei ihmettä tapahdu, niin monet teistä ovat jo vuoden kuluttua kaatuneet sankareina Isänmaan vapauden puolesta.”

Sota-ajan sielunhoitotyön suunnittelun käynnisti puolustusministeriön kirkollisille viranomaisille maaliskuussa 1939 lähettämä kirjelmä. Arveltiin, että pappeja sodan aikana tarvittaisiin ehkä satakunta. Todellinen tarve oli sitten kolme kertaa enemmän. Lopullinen kokoonpano – kolmesataakuusitoista luterilaista ja yksitoista ortodoksista pappia – vahvistettiin vasta muutamia päiviä ennen talvisodan päättymistä.

Samoihin aikoihin laadittiin myös järjestelmää nk. henkisen väestönsuojelun aikaansaamiseksi. Sitä suunnitteli kapteeni W. H. Halsti. Ohjelmaan kuului valistusupseerien virkojen perustaminen. Heidän tehtävänään oli myös viihdytystoiminta. Valistustyö oli sen ajan käsityksen mukaan opettamista, juhlatilaisuuksien järjestämistä ja hyödyllistä ajanvietettä suojeluskuntajärjestön antamin eväin. Armeijakuntien ja divisioonien esikuntien komento-osastojen yhteyteen perustettiin valistustoimistot. Joukko-osastoihin määrättiin erityiset valistusupseerit. Pataljoonissa oli jonkun upseerin oman tehtävänsä ohella hoidettava valistustyötä. Kaikki upseerit eivät kuitenkaan ehtineet tätä työtä kunnolla tekemään, vaan monissa joukko-osastoissa se jäi sotilaspastoreiden tehtäväksi.

Useimmat sotilaspapit ymmärsivät valistustyön merkityksen, mutta eräät heistä arvostelivat viihdytystoiminnan luonnetta. Talvisodan viihdyttäjistä kuuluisuutta saavutti mm. ”Valheentorjuntapäällikkö Lapatossu” eli näyttelijä Aku Korhonen. Myös ”Kiertävä korsukolportööri”, kirjailija Kalle Väänänen ja muusikko Georg Malmstén olivat suosittuja. Kaksimielisyydet ja muutenkin kevytmielinen ohjelma arvelutti joitakin pappeja. Kuitenkin esimerkiksi Malmstén ei ollut vain iskelmälaulaja vaan myös ammattikanttori, joka opetti miehiä laulamaan jumalanpalveluksissa.

Talvisodan tunnetuimpia rintamapappeja oli kiuruveteläinen Elias Simojoki. Hän oli intomielinen poliitikko ja AKS:n valajäsen numero 1. Sodan syttyessä Simojoki oli jo 40-vuotias, mutta lähtenyt mukaan vapaaehtoisena. Simojoki ei ollut tavallinen pappi, vaan tulisieluinen äärimmäisyysmies. Hän saarnasi, paitsi Jumalan sanaa, myös Suur-Suomi ideologiaa, josta divisioonan komentajan oli hänelle huomautettava. Simojoki kaatui Laatokalla 25.1.1940. Hän oli mennyt avoimelle jäälle lopettamaan haavoittunutta hevosta, kun hänet ammuttiin.

Vaikka Suomen hallitus ei virallisesti uskonutkaan Neuvostoliiton hyökkäykseen, Suomen puolustusta ryhdyttiin parantamaan heti, kun neuvottelukutsu Moskovaan oli syksyllä tullut. Lokakuun alkupuolella toteutettiin nk. suojajoukkojen liikekannallepano ja heti sen jälkeen yleinen liikekannallepano ylimääräisten harjoitusten (YH) nimellä. Rauhanomaisissa oloissa ja vaivihkaa toteutetulla liikekannallepanolla oli sittemmin suuri merkitys talvisodan torjuntataistelujen onnistumiselle. Suomalaiset joukot ehtivät tutustua puolustusasemiinsa itärajalla, kouluttautua ja parantaa varustuksiaan. Ne tottuivat toimimaan yhdessä ja luottamaan toisiinsa.

Neuvottelut keskeytyivät tuloksettomina marraskuun 13. päivänä. Suomen edustajat matkustivat kotimaahan. Nyt venäläiset lehdet ja radioasemat aloittivat järjestelmällisen ja kovin karkean propagandasodan Suomea vastaan. Sanalliset purkaukset Suomea vastaan vaikuttivat aktiivisen toiminnan valmistelulta. Neuvostoliittolaiset asiakirjat todistavat Leningradin sotilaspiirin aloittaneen sodan valmistelut Suomea vastaan paljon ennen kuin neuvottelukutsuja alkoi tulla.

Stalinin käskystä puna-armeijan joukot ylittivät kaikkien pääteiden suunnissa valtakunnan rajan marraskuun 30. päivänä. Samalla puna-armeijan ilmavoimat alkoivat pommittaa Helsinkiä ja eräitä muita Suomen kaupunkeja. Ensimmäisessä päiväkäskyssään ylipäällikkö puhutteli ”Suomen uljaita sotilaita” ja sanoi ryhtyvänsä tehtävään hetkellä, jolloin ”vuosisatainen vihollisemme jälleen hyökkää maahamme. Luottamus päällikköön on onnistumisen ensimmäinen ehto. Te tunnette minut ja minä tunnen Teidät ja tiedän, että jokainen Teistä on valmis täyttämään velvollisuutensa aina kuolemaan asti.”

Poliittisesti merkittävä oli päiväkäskyn lause ”tämä sota ei ole mitään muuta kuin vapaussotamme jatkoa ja sen loppunäytös”. Suomalaisen työväestön parissa Mannerheim oli edelleenkin se valkoinen kenraali, joka oli voittanut punaiset joukot parikymmentä vuotta aikaisemmin. Vielä kun pommikoneet ilmestyivät Helsingin taivaalle, työläiskaupunginosissa uskottiin yleisesti, että lentäjät ovat saaneet määräyksen olla pommittamatta heitä. Lentopommit tappoivat kuitenkin valikoimatta poliittista väriä.

Venäläiset keskittivät Suomen vastaiselle rajalle puoli miljoonaa miestä. Leningradin puoluejohtaja Andrei Zdhanovin ja Leningradin sotilaspiirin komentajan K. A. Meretskovin allekirjoittaman hyökkäyskäskyn mukaan neuvostojoukot ylittivät Suomen rajan ”ystävinä ja Suomen kansan kartanonherrojen ja kapitalistien sorrosta vapauttajina.” Moskovan radio ilmoitti 30. marraskuuta 1939, että Terijoella oli perustettu Otto Ville Kuusisen johdolla Suomen kansanhallitus. Se solmi Neuvostoliiton kanssa ystävyys- ja avunantosopimuksen, joka antoi Moskovalle ne alueet, joita se oli neuvotteluissa vaatinut Suomen lailliselta hallitukselta.

Tavallaan Neuvostoliiton hyökkäys teki suomalaisen sotapropagandan tarpeettomaksi. Sodankäyntiä ei tarvinnut kansalaisille erikseen perustella. Ensimmäisten voittojen myötä mielialat maassa lähtivät lentoon. Koska tappiolukujen mukaan suomalainen sotilas vastasi ainakin kymmentä venäläistä, monet arvelivat sodan päättyvän peräti suomalaisten voittoon. Talvisodassa rintamaselostukset korostivat viholliselle aiheutettuja tappioita ja vastaavasti sensuuri esti omien tappioiden yksityiskohtaisen käsittelyn.
Viholliselle oli vuodenvaihteeseen tultaessa tuotettu suuria tappioita ja saatu saaliiksi suunnaton määrä erilaisia sotatarvikkeita. Näin Suomen kansalle voitiin vakuuttavasti perustella, että taisteluun oli kannattanut ryhtyä. Mielialojen valossa Suomi oli tammikuun alussa 1940 yhtenäisempi kuin koskaan aikaisemmin tai myöhemmin.

Talvisota oli yksi ensimmäisistä mediasodista. Maailman tiedotusvälineissä seurattiin tiiviisti suomalaisten kamppailua. Ensimmäiset ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat tulivat Suomeen jo alkusyksystä 1939. Muilla maailman sotarintamilla oli hiljaisempaa, sen sijaan suuri ja mahtava Neuvosto-Venäjä valmistautui murskaamaan pienen Suomen. Lehdistö vainusi veren ja halusi olla paikalla kun se alkaa roiskua. Joukossa oli nimekkäitä kirjailijoita ja toimittajia kuten brittiläinen Martha Gellhorn, saksalainen Max Mehlem ja italialainen Indro Montanelli. Tämä joukko kiillotti Suomi-kuvaa tavalla, johon mitkään myöhäisemmät kampanjat eivät ole pystyneet.

Kansainvälisen tiedotustoiminnan ja propagandan kannalta tärkeimmäksi keskukseksi tuli hotelli Kämp Helsingissä. Valtioneuvosto päätti avata hotellin toiseen kerrokseen erityisen tiedotuspalvelun. Sotilaat ja johtavat poliitikot kävivät vuorollaan kertomassa tapahtumista rintamalla. Suurin osa toimittajista kävi talvisotaa Kämpin baarissa, joka oli hiekkasäkkien avulla muutettu pommisuojaksi. Baarissa parveili myös tunnettuja suomalaisia, liikemiehiä, poliitikkoja, toimittajia ja yliopistoväkeä. Tiedonjano oli valtava puolin ja toisin. Juttuja ja kuvia piti saada vaikka kepulikonsteilla. Chicago Tribunen toimittaja sai ensimmäiset ”aidot” rintamakuvat niin, että venäläiset sotavangit ja Helsingin varuskunnan vartiomiehet lavastivat taistelukohtauksen Käpylässä. Kaikki olivat tyytyväisiä.

Suomi sai sadanviiden päivän ajaksi läntisen maailman myötätunnon osakseen. Jutuissa jopa liioiteltiin suomalaisten urheutta ja neuvokkuutta, samalla toimittajat pönkittivät omaa kuvaansa mitään pelkäämättöminä sotareporttereina. Todistettavasti jotkut toimittajat kävivätkin rintamalla rajan tuntumassa. Amerikkalaisen arvion mukaan Neuvostoliitto voitti talvisodan, mutta Suomi voitti propagandasodan. LIFE-lehti ja sen toimittaja Therese Bonney levitti sodan kaikkien amerikkalaisten tietoon. Pieni Suomi taisteli yksin idän raakalaismaista jättiläistä vastaan kuin David Goljatin kanssa.

Myös suomalainen lotta oli ihmettelyn aiheena länsimaailmassa.
Ruotsalainen kirjailija Sven Stolpe hehkutti: ”Suomalaiset lotat pesevät lattioita, pesevät kaatuneitten ruumiit verestä puhtaiksi, raatavat ja nostavat painavia, haavoittuneita suomalaisia sotilaita, hoitavat kenttäkeittiötä ja hevosia, valvovat yötäpäivää jäätävissä vartiotorneissa, eivät epäröi tyhjentää käymälätynnyreitä tai nostaa autoja ojasta, jos niin tarvitaan.”

Suomen kapeimmassa kohdassa oli paikka, josta voisi katkaista Etelä- ja Pohjois-Suomen väliset yhteydet. Näin olisi menetetty myös maayhteydet Ruotsiin. Neuvostoliiton sodan johto oli ottanut tämän edun huomioon omissa laskelmissaan. Rajan yli johti Raatteen tie, joka Suomen puolella haarautui lukuisiin hyväkuntoisiin teihin itä-länsisuunnassa. Yli kaksikymmentätuhatta venäläistä sotilasta menehtyi tuolla yhdellä ainoalla tienpätkällä ja sitä ympäröivissä metsissä. Vertailun vuoksi: Normandian maihinnousussa 1945 Omaha Beachille jäi viisituhatta amerikkalaista. Raatteen tien taistelusta kertoneet uutiset olivat arvovaltatappio Stalinille varsinkin Yhdysvalloissa. Arvellaan, että neuvostojoukkojen vastoinkäymiset talvisodassa tuudittivat myös Hitlerin väärään voitonvarmuuteen: armeija, joka ei voita edes pientä Suomea, on vain suupala Saksalle.

Ensimmäiset suomalaiset sotilaat kaatuivat heti sodan alettua marraskuun 30. päivän aamuhämärissä. Kaatuneiden luku lisääntyi nopeasti. Jo viikon kuluttua annettiin ohjeet, joiden mukaan kaatuneet oli toimitettava lähimmälle rautatieasemalle ja kuljetettava sieltä kotipaikkakunnalle. Ellei se ollut mahdollista, heidät oli haudattava lähimpään hautausmaahan tai uuteen sotilashautausmaahan. Jokaiselle haudalle oli pystytettävä vainajan nimellä varustettu puuristi. Huolenpito kaatuneista jäi ensisijaisesti sotilaspapeille. Periaatteeksi tuli, että kaikki vainajat oli saatava pois maastosta ja maalliset jäännökset kuljetettava kotiseudulle. Se oli myös Mannerheimin henkilökohtainen käsitys, josta hän piti tiukasti kiinni.

Tunnistamattomista vainajista merkittiin kortistoon olennaiset tuntomerkit ja otettiin valokuvat, joiden perusteella myöhemmin selvisi monien henkilöllisyys. Joitakin vainajia lähetettiin tunnistettavaksi suojeluskuntapiireihin, mikäli oli viitteitä heidän kotiseudustaan. Joskus vainajien evakuoiminen saattoi olla mahdotonta. Kaatuneita jäi vihollisen puolelle, mistä heitä ei voitu hakea pois. Tuho saattoi myös joissakin kohteissa olla niin täydellinen, ettei enää ollut mitään evakuoitavaa. Kadonneita, joiden tiedettiin varmasti kaatuneen, ryhdyttiin siunaamaan sankarihautoihin.

Omaisille kaatumisista vei tiedon seurakunnan pappi tai joissakin tapauksissa suojeluskunnan edustaja. Joukko-osaston pastori lähetti lisäksi suoraan omaisille kirjeen, jossa selosti kaatumista ja esitti aseveljien osanoton. Näillä kirjeillä oli tärkeä sielunhoidollinen merkitys ja niitä on monissa kodeissa säilytetty Raamatun välissä. Ylipäällikön nimissä annettu painettu kaatumisilmoitus kuului: ”Velvollisuutenani on ilmoittaa, että N. N. on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon Teitä tietoisuus, että olette saaneet antaa Suomelle kalleimman uhrin. Vahvistakoon Teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Mannerheim.” Tekstin oli laatinut professori Yrjö J. E. Alanen ja ylipäällikkö oli hyväksynyt sen.

Suomalainen järjestelmä oli koko maailmassa ainutlaatuinen. Talvisodan kaikkiaan yli kahdestakymmenestätuhannesta kaatuneesta haudattiin tuntemattomina vain kaksisataakaksikymmentä. Merivoimissa mereen siunattiin kolmesataa vainajaa. Jatkosodassa oltiin sitten muotojen kanssa vielä huolellisempia. Kaikille sankarivainajille säätyyn ja sotilasarvoon katsomatta oli järjestettävä samanlaiset sankarihautajaiset.

Maanpuolustuksellinen valistustyö oli erottamaton osa kotirintaman toimintaa. Suojeluskuntajärjestöllä oli tähän tarkoitukseen oma maan joka kolkkaan ulottuva valistustyöntekijöiden joukko ja oma lehdistö. Mutta millä työväenliike saatiin samalle asialle? Merkittävin saavutus oli se yhteisymmärrys, johon suojeluskuntien päällystö ja Sosialidemokraattisen Puolueen puoluetoimikunta pääsivät. Kansalaissodasta saakka oli sosialidemokraattien parissa suhtauduttu vieroksuen suojeluskuntiin. Eduskunnassa oli ajoittain vaadittu niiden lakkauttamistakin. Viimeistään nyt vanha riita päätettiin haudata.

Suojeluskuntien ylipäällikkö kenraali Lauri Malmberg, entinen ministeri J. W. Keto ja puoluesihteeri Aleksi Aaltonen tulivat Tannerin puheille ehdottaen sopimusta. Tanner empi mutta ymmärsi tarkoituksen. Helmikuun 15. päivänä tiedotettiin seuraavasti: ”Kehoitan siis, kun nyt suojeluskuntiin otetaan uusia jäseniä, täysin asiallisesti ja ennakkoluulottomasti suhtautumaan niihin sosiaalidemokraatteihin, jotka jäseniksi pyrkivät.” Allekirjoittajina olivat kenraaliluutnantti L. Malmberg ja eversti A. E. Martola. SDP:n puoluetoimikunta antoi puolestaan julkilausuman, jossa sanottiin: ”Puoluetoimikunta ei katso enää olevan olemassa esteitä sosialidemokraattisesti ajattelevan työväen suojeluskuntiin liittymiselle.”

Talvisodassa huomattiin, että suojeluskunnissa annettu malli myös tavallaan ”demokratisoi” varsinaisen armeijan sisältäpäin. Ammattisotilaat olivat hakeneet oppinsa Venäjältä ja Saksasta, armeijoista, joissa oli sokeasti toteltava kaikkia käskyjä. Suojeluskunnissa palvelleet olivat tottuneet, paitsi tottelemaan käskyjä, myös kuulemaan käskyjen perustelut.

Poliittista merkitystä oli myös sillä, että työmarkkinajärjestöt SAK ja STK tunnustivat toisensa tasavertaisiksi neuvottelukumppaneiksi 28.1.1940. Historiaan tämä sopimus jäi ”tammikuun kihlauksen” nimellä.

Suomalaisen elokuvan historiassa 1930-luvun loppupuoli oli ollut ennennäkemättömän loistokasta aikaa. Studiot, jotka olivat tyhjentyneet osittain jo YH:n – ylimääräisten kertausharjoitusten – aikana lokakuussa, jäivät sodan sytyttyä kokonaan kylmilleen. Talvisodan parin ensimmäisen viikon aikana elokuvateatterit pysyivät suljettuina, kunnes puolet niistä vähitellen jälleen avattiin pääesikunnan toivomuksesta.

Kaksi kotimaista ensi-iltaakin nähtiin talvisodan aikana: Jäger Filmin
Isoviha 39 ja Toivo Särkän Serenaadi sotatorvella. Kotimaisen elokuvan pääpaino oli talvisodan kuukausina kuitenkin selvästi dokumenttituotannon puolella. Keväällä 1939 oli vuoden 1940 olympialaisten järjestelykomitea uskonut Helsingin olympiankisojen filmauksen yksinoikeuden Suomi-Filmille. Tätä silmälläpitäen yhtiö oli hankkinut lisää kuvauskalustoa ja kouluttanut kuvaajansa nopeaa reportaasintekoa taitaviksi. Niin ikään oli ulkomaita varten organisoitu valmis levitysketju, joka nyt voitiin vaivattomasti ottaa käyttöön. Elokuva-Aitassa 2/1940 Risto Orko totesi: ”Olympialaiset ehkä muuttuivatkin maaotteluksi verivihollistamme vastaan ja niin niiden filmauskin. Taistelutantereena ei ole valkoinen stadionimme, vaan lumiset metsämme.” Puolustusvoimien oma uutiskuvaustoiminta saatiin käyntiin vasta tammikuun puolivälissä 1940.

Talvisodasta kertyi puolustusvoimien omiin arkistoihin amatöörikuvaajien otokset mukaan luettuina runsaat 11.000 valokuvaa sekä noin 20 kilometriä elokuvafilmiä. Suuri osa kuvista esitti kotirintaman elämää, pommitusten jälkiä, sotateollisuutta sekä yleensä selustan tapahtumia. Yksittäiset sotilaat kuvasivat mahdollisuuksien mukaan, joskus luvallisesti, joskus luvatta, mutta otosten määrä ei ollut kovin suuri.

Vaikka Ruotsi ei virallisesti puuttunut sotaan, Ruotsin armeija myönsi eron vapaaehtoisjoukkoon liittyville upseereille ja luovutti vapaaehtoisjoukon käytettäväksi suurimman osan sen tarvitsemia aseita ja varusteita. Värväysliikkeellä oli merkitystä suomalaisten mielialojen ja kansainvälisen myötätunnon kannalta. Toiminta näkyi julkisuudessa ja se taas oli psykologisesti tärkeää. Erityisesti pantiin merkille, että miehistö oli pääosin työväenluokkaa, joukossa ruotsalaisten ammattiliittojen aktiivisia jäseniä. Upseeristossa taas oli vanhojen ruotsalaisten sukujen jäseniä.

Ruotsin hallitus ei sallinut joukon varustamista Ruotsissa, niinpä vapaaehtoiset tulivat Suomen puolelle Tornioon ja Kemiin, jossa joukot koottiin. Vapaaehtoisjoukosta haluttiin tehdä kolme moottoriajoneuvoin liikuteltavaa yksikköä, joista jokainen oli vahvistetun pataljoonan kokoinen. Svenska Frivilligkåren ei kuitenkaan ehtinyt mukaan taisteluihin siinä laajuudessa kuin oli toivottu.

Tanskasta lähetettiin Suomeen tuhat vapaaehtoista, Unkarista kolmesataaviisikymmentä miestä. Yhdysvaltojen suomalaisista muodostettu osasto ehti sekin kasvaa kolmensadan miehen vahvuiseksi. Usean eri maan kansalaisista muodostetussa ”osasto Sisussa” oli neljäsataakaksikymmentä miestä.

Talvisota synnytti kaksi sotilastermiä, jotka jäivät käyttöön kansainvälisestikin. Polttopullo eli ”Molotovin cocktail” ja
”motti”. Polttopullo oli kyllä ollut käytössä muuallakin, muun muassa Espanjan sisällissodassa, mutta maailmanmaineen se sai nyt. Syntyi kolmaskin myytti. Karjalan kannakselle rakennettu noin 130 kilometriä pitkä osin kovin puutteellinen puolustuslinja sai jo talvisodan alkupäivinä nimen Mannerheim-linja. Nimen keksi todennäköisesti eräs ranskalainen lehtimies, joka halusi verrata sitä Ranskan Maginot-linjaan.

Kenraali Airo sanoi heti rauhan tultua, että ”jokainen rintamalla ollut tietää, että ns. Mannerheim-linja oli linnoitusmielessä ulkolaisten kirjeenvaihtajien keksimä satu”. Sotapropagandassa legendalla oli kuitenkin käyttöä. Puhuminen Mannerheim-linjasta vahvisti kotirintaman uskoa puolustuksen pitävyyteen. Myös neuvostoliittolaisista lähteistä käy ilmi, että nimenomaan tätä puolustuslinjaa pidettiin ennennäkemättömän vahvana ja valloittamattomana.

Talvisota jätti pysyvän jäljen kokonaiseen sukupolveen. Rintamilla luokkaerot eivät välttämättä mihinkään hävinneet, siitä on tuoretta tutkimusta olemassa, mutta kotirintamalla oli toisin. Matti Kurjensaari muisteli jälkeenpäin: ”Mikään kuvittelu ei pysty antamaan käsitystä, miltä tuntuu, kun kansa ajattelee yhtä ainoata asiaa. Koko maa oli kuin suuri piha, jonne katselivat jokaisen talossa asuvan perheen ikkunat, jossa kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät toistensa asiat. Sota paistoi jokaisen kasvoista, vaatteista ja liikkeistä. Ihmisten tajunnassa ei ollut mitään muuta. Tuntemattomat puhuivat keskenään. Ensimmäisten päivien muodoton painajainen seestyi pian ennenkokemattomaksi yhteistunnon hurmaksi.”

Rauha tulikin suomalaisille yllätyksenä, monille vastenmielisenä yllätyksenä. Niin urheasti olivat joukot rintamilla taistelleet ja niin hyvin oli sotapropaganda – improvisoitunakin – tehonnut suomalaisiin, että tyrmistys tavallisen kansan keskuudessa oli suuri, kun rauhasta ilmoitettiin. Kotirintama oli vielä uhossa, kun varsinainen rintama taisteli viimeisillään.
Tanner ilmoitti radiopuheessaan rauhan ehdoista. Emil Skog kirjoitti omiin muistiinpanoihinsa: ”Naiset itkevät, miehet kiroilevat, toiset kiristävät hampaitaan. Kukaan ei puhu, Tanner lopettaa puheensa ja ihmiset poistuvat ravintolasta kadulle, jossa näkyy lippuja puolitangossa”.

Voidaan sanoa, että suomalainen sotapropaganda onnistui vallitsevissa oloissa vähintäänkin yhtä hyvin kuin varsinaiset sotatoimet. Molemmat perustuivat improvisaatioon ja käytössä olevien resurssien luovaan käyttöön. Ponnistukset olivat äärimmäisiä, mutta mitään lopullisen korvaamatonta ei menetetty. Suomen itsenäisyys säilyi ja niin säilyi - jopa koheni - kansallinen eheys. Laaja oli myös käsitys siitä, että oli solmittu vain välirauha ja uusi yhteenotto oli vain ajan kysymys. Ylipäällikön harkiten laadittu päiväkäsky oli kuin alustus kaikelle sille sotapropagandalle ja mielialahuollolle, jota jatkosodassa harjoitettiin.

Ylipäällikön päiväkäsky 14.3.1940 palveli harkituilta sanankäänteiltään myös senhetkistä valtakunnan politiikkaa. Teksti oli täynnä viestejä eri suuntiin. Ylipäällikkö totesi, että kuudentoista viikon veristen taistelujen jälkeen ”ilman yön ja päivän lepoa seisoo armeijamme vielä tänä päivänä voittamattomana vihollisen edessä, joka hirveistä tappioistaan huolimatta vain on kasvanut lukumäärältään”. Ruotsi ja muut läntiset maat saivat kuulla kunniansa. ”Valitettavasti ei suuriarvoista lupausta avusta, minkä länsivallat antoivat, voitu toteuttaa, kun naapurimme itsestään huolehtien kielsivät joukoilta oikeuden läpikulkuun.”

Päiväkäsky pursuaa uljasta retoriikkaa, siinä on moitteita ja tunnustuksia. ”Parisataatuhatta vihollistamme lepää hangessa ja tuijottaa särkynein katsein tähtitaivaallemme, syy ei ole teidän. Te ette heitä vihanneet ja tahtoneet heille pahaa, vaan seurasitte sodan ankaraa lakia, tappaa tai kuolla itse.” Mannerheim muistutti taistelleensa monilla tantereilla, mutta hän ei ollut nähnyt suomalaisten vertaisia sotureita. Hän kiitti kaikkia, upseereita, aliupseereita ja miehistöä, ja aivan erityisesti reserviupseerien uhrautuvaa uljuutta. Hän kiitti lottia, rintaman takaisia työläisiä ja kotirintaman horjumattomuutta.

Ylipäällikkö puhui kovasta kohtalosta, kun ”olemme pakotetut jättämään vieraalle rodulle, jolla on toinen maailmankatsomus ja toiset siveelliset arvot, maan, jota vuosisatoja hiellä ja vaivalla olemme viljelleet”.
Ylipäällikkö lopetti päiväkäskynsä sanoihin, jotka olivat tarkoitetut koko maailman tietoisuuteen. ”Meillä on ylpeä tietoisuus siitä, että meillä on historiallinen tehtävä, jonka me edelleen täytämme. Länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintömme, mutta me tiedämme myös, olemme viimeistä penniä myöten maksaneet velan, mikä meillä siitä länteen on ollut.”