MUODIKASTA PUPPUA
”Suomessa tavalliset kansalaiset ovat kovin kaukana poliitikkojen arjesta.”
Näin aloittaa nuori toimittaja palstansa ilmaisjakelulehdessä ja arvattavasti useimmat lukijat nyökyttelevät mielessään hyväksyvästi. Asia on kuitenkin täsmälleen päinvastoin.
Näin aloittaa nuori toimittaja palstansa ilmaisjakelulehdessä ja arvattavasti useimmat lukijat nyökyttelevät mielessään hyväksyvästi. Asia on kuitenkin täsmälleen päinvastoin.
”Suomessa tavalliset kansalaiset ovat kovin kaukana poliitikkojen arjesta.”
Näin aloittaa nuori toimittaja palstansa ilmaisjakelulehdessä ja arvattavasti useimmat lukijat nyökyttelevät mielessään hyväksyvästi. Asia on kuitenkin täsmälleen päinvastoin.
Oikea muotoilu kuuluisi: ”Milloinkaan aikaisemmin eivät päättäjät ole olleet niin lähellä kansalaisia kuin tänä päivänä.” Itse lisäisin vielä: ”...ja siinä he ovat tehneet omalta kannaltaan pahan virheen.”
Kun Suomen valtiopäiville valittu lähti ennen sotia kotipaikkakunnalta Helsinkiin lakeja säätämään, kunnanvaltuusto tuli asemalaiturille saattamaan, pidettiin puhe ja kansakoululasten kuoro lauloi opettajan johdolla isänmaallisia lauluja.
Valtiopäivämies tai -nainen matkusti vaalipiiristä pariksi kuukaudeksi pääkaupunkiin eikä häntä perillä häiritty. Kun päättäjä palasi joululomalle, kuviot toistettiin - valtuusto, puheet ja laulut. Kevätkaudella samat juhlallisuudet.
Kotipaikkakunnalla kansanedustaja sai osakseen kunnioittavan kohtelun. Miehet nostivat lakkia ja vaimoväki niiasi. Teititeltiin ja käytettiin titteliä ”valtiopäivämies”, jos ylipäätään uskallettiin puhutella.
Mutta miten on nyt?
Edustajat hyppäävät vaalipiireissään usein kesken työviikon ja ainakin viikonloppuisin. He ovat ilmaisia esiintyjiä kaiken maailman yhdistyksissä, jotka eivät harmikseen saaneet paikalle istuvaa ministeriä. He joutuvat kuuntelemaan myös kylähullujen puheet. Helsingissä heidän oletetaan toimittavan eduskuntakiireiden keskellä kansalaisten yksityisasioita.
Heitä sinutellaan, tuupitaan ja tönitään, heistä otetaan kännykkäkuvia ja heitä ilmiannetaan lehdille. Julkisissa kulkuneuvoissa he eivät mielellään juuri tästä syystä matkusta. Taksin haukut, jotka tulevat tilaamatta mutta eivät milloinkaan yllättäen, on sittenkin helpompi kestää.
Keitä historian henkilöitä Suomen kansa kunnioittaa? Esimerkiksi Mannerheimia, Paasikiveä ja Kekkosta. Karu totuus on, että vain etäisyys antaa arvovaltaa.
Olisiko tuon ajan toimittajien mieleen tullut kysyä kuka maksoi Mannerheimin talon? Olisiko joku udellut Paasikiveltä millaista lisäpalkkaa KOP hänelle maksaa? Tai kuulustella Kekkosta salarakkaista?
Kun toimittaja sanoo, että kansalla on oikeus tietää, hän tarkoittaa, että hänellä itsellään on mahdoton hinku tietää, jotta jutunaiheita riittäisi. Kansa ei välitä tietää, sillä se haluaa säilyttää kunnioituksensa luottamushenkilöön.
Tästä ovat hyvänä esimerkkinä gallupit, jotka antavat aina korkeita lukuja istuvalle presidentille ja pääministerille puolueesta ja henkilöstä riippumatta. Kansa ymmärtää, että instituutioita on suojeltava. Toimittajien yllätykseksi keskustan kannatus on vain vankistunut kun Matti Vanhasta on röykytetty. Kyllä kansa tietää.
Samainen toimittaja, jonka ajatus jo lähdössä heittää häränpyllyä, suosittelee poliitikoille blogeja, twittereitä ja facebookeja. Hänestä olisi ”kiva päästä seuraamaan mitä oma edustaja söi aamiaiseksi tai mistä tilasi asuntonsa laudat.”
Poliitikko, joka haluaa saavuttaa aikalaistensa kunnioituksen, pysyy kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta huolehtii osaamisestaan ja kaikinpuolisesta kansalaiskunnostaan.
Näin aloittaa nuori toimittaja palstansa ilmaisjakelulehdessä ja arvattavasti useimmat lukijat nyökyttelevät mielessään hyväksyvästi. Asia on kuitenkin täsmälleen päinvastoin.
Oikea muotoilu kuuluisi: ”Milloinkaan aikaisemmin eivät päättäjät ole olleet niin lähellä kansalaisia kuin tänä päivänä.” Itse lisäisin vielä: ”...ja siinä he ovat tehneet omalta kannaltaan pahan virheen.”
Kun Suomen valtiopäiville valittu lähti ennen sotia kotipaikkakunnalta Helsinkiin lakeja säätämään, kunnanvaltuusto tuli asemalaiturille saattamaan, pidettiin puhe ja kansakoululasten kuoro lauloi opettajan johdolla isänmaallisia lauluja.
Valtiopäivämies tai -nainen matkusti vaalipiiristä pariksi kuukaudeksi pääkaupunkiin eikä häntä perillä häiritty. Kun päättäjä palasi joululomalle, kuviot toistettiin - valtuusto, puheet ja laulut. Kevätkaudella samat juhlallisuudet.
Kotipaikkakunnalla kansanedustaja sai osakseen kunnioittavan kohtelun. Miehet nostivat lakkia ja vaimoväki niiasi. Teititeltiin ja käytettiin titteliä ”valtiopäivämies”, jos ylipäätään uskallettiin puhutella.
Mutta miten on nyt?
Edustajat hyppäävät vaalipiireissään usein kesken työviikon ja ainakin viikonloppuisin. He ovat ilmaisia esiintyjiä kaiken maailman yhdistyksissä, jotka eivät harmikseen saaneet paikalle istuvaa ministeriä. He joutuvat kuuntelemaan myös kylähullujen puheet. Helsingissä heidän oletetaan toimittavan eduskuntakiireiden keskellä kansalaisten yksityisasioita.
Heitä sinutellaan, tuupitaan ja tönitään, heistä otetaan kännykkäkuvia ja heitä ilmiannetaan lehdille. Julkisissa kulkuneuvoissa he eivät mielellään juuri tästä syystä matkusta. Taksin haukut, jotka tulevat tilaamatta mutta eivät milloinkaan yllättäen, on sittenkin helpompi kestää.
Keitä historian henkilöitä Suomen kansa kunnioittaa? Esimerkiksi Mannerheimia, Paasikiveä ja Kekkosta. Karu totuus on, että vain etäisyys antaa arvovaltaa.
Olisiko tuon ajan toimittajien mieleen tullut kysyä kuka maksoi Mannerheimin talon? Olisiko joku udellut Paasikiveltä millaista lisäpalkkaa KOP hänelle maksaa? Tai kuulustella Kekkosta salarakkaista?
Kun toimittaja sanoo, että kansalla on oikeus tietää, hän tarkoittaa, että hänellä itsellään on mahdoton hinku tietää, jotta jutunaiheita riittäisi. Kansa ei välitä tietää, sillä se haluaa säilyttää kunnioituksensa luottamushenkilöön.
Tästä ovat hyvänä esimerkkinä gallupit, jotka antavat aina korkeita lukuja istuvalle presidentille ja pääministerille puolueesta ja henkilöstä riippumatta. Kansa ymmärtää, että instituutioita on suojeltava. Toimittajien yllätykseksi keskustan kannatus on vain vankistunut kun Matti Vanhasta on röykytetty. Kyllä kansa tietää.
Samainen toimittaja, jonka ajatus jo lähdössä heittää häränpyllyä, suosittelee poliitikoille blogeja, twittereitä ja facebookeja. Hänestä olisi ”kiva päästä seuraamaan mitä oma edustaja söi aamiaiseksi tai mistä tilasi asuntonsa laudat.”
Poliitikko, joka haluaa saavuttaa aikalaistensa kunnioituksen, pysyy kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta huolehtii osaamisestaan ja kaikinpuolisesta kansalaiskunnostaan.