VENÄJÄN TASKUSSA
Yksi merkittävä taistelu Suomen itsenäisyydestä käytiin syksyllä 1958. Presidentti Urho Kekkosen aloitteesta parlamentaarisessa järjestyksessä synnytetty kolmen suuren puolueen enemmistöhallitus ei ollut Moskovan mieleen.
Yksi merkittävä taistelu Suomen itsenäisyydestä käytiin syksyllä 1958. Presidentti Urho Kekkosen aloitteesta parlamentaarisessa järjestyksessä synnytetty kolmen suuren puolueen enemmistöhallitus ei ollut Moskovan mieleen. Kekkonen ei edeltäjänsä J.K. Paasikiven tapaan uskaltanut puolustaa nimittämäänsä hallitusta vaan salli sen hajota niin kutsuttuihin ”yöpakkasiin”.
Sen jälkeen ei Suomeen enää milloinkaan nimitetty yhtään hallitusta - tai edes yksittäistä ministeriä - ilman Neuvostoliiton lupaa. Näin naapurista tuli myös suomalaisen sisäpolitiikan päättäjä.
Keskinäisen ilmiannon järjestelmä siirtyi osaksi Suomen poliittista kulttuuria. Puolueet oppivat pian seulomaan keskuudestaan ”luotettavat” ja ”epäluotettavat”.
Arto Luukkasen ilakoivan oivaltavassa pamfletissa ”Suomi Venäjän taskussa” osoitetaan monin hauskoin esimerkein kuinka kompleksinen suhteemme itänaapuriin edelleen on. ”Venäjä ei ole Suomessa normaali, tavallinen puheenaihe,” toteaa myös Johanna Korhonen tuoreessa kirjassaan Paavo Väyrysestä.
Kompleksimme on puhtaasti kotimainen. Jos joku Suomessa sanoo poikkipuolisen sanan Venäjästä, Suomen tiedotusvälineet ottavat itse asiakseen pyytää tuomitsevat kommentit Venäjältä. ”Antakaa meille piiskaa, olemme puhuneet tuhmia.”
Venäjän ”lapsiasiamies” saa Suomessa valtiovieraan kohtelun, mutta yksikään toimittaja ei tohdi kysyä miten kyseinen toimihenkilö aikoo parantaa esimerkiksi Pietarin katulasten oloja.
Kun Moskovan arkistoista löytyy raportteja, joissa takavuosien suomettajat joutuvat epäilyttävään valoon, kommentaattorit muistuttavat, että vieraan vallan agenteilla on tapana panna raportteihin omiaan. Mutta kun WikiLeaks levittelee amerikkalaisraportteja luettavaksi, samat tutkivat journalistit pitävät niitä ehdottomasti luotettavina lähteinä.
Suomettumisen apina ei ole sukupolven vaihtumisen myötä journalistikunnan harteilta poistunut, se roikkuu siinä kuin perisynti.
Vanhojen jäärien kohdalla se on ymmärrettävämpää. Esko Seppäsen uusimmassa kirjassa ”Oma pääoma” on oivaltavaa kritiikkiä EU:sta ja kapitalismin kiroista. Venäjän kohdalla miehen ajatus on kuitenkin täysin amputoitu. Seppänen varoittaa ärsyttämästä naapuria, sillä ”viiltoa venäläiseen sieluun ei liene helppo ommella umpeen”.
Myös Väyrynen määrittelee Suomen turvallisuuspolitiikan edelleen Venäjän kautta. ”Suomen liittyminen Natoon vain jyrkentäisi vastakkainasettelua Venäjän ja länsimaiden välillä ilman, että jäsenyys tuottaisi meille mitään etuja,” hän sanoo.
Santeri Alkio on Väyrysen ihanne. Maan Ääni -lehdessä vuonna 1920 Alkio itse kannatti sekä EU:ta, Euroa että Natoa: ”On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtioiden väliltä häviää tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.”
Sen jälkeen ei Suomeen enää milloinkaan nimitetty yhtään hallitusta - tai edes yksittäistä ministeriä - ilman Neuvostoliiton lupaa. Näin naapurista tuli myös suomalaisen sisäpolitiikan päättäjä.
Keskinäisen ilmiannon järjestelmä siirtyi osaksi Suomen poliittista kulttuuria. Puolueet oppivat pian seulomaan keskuudestaan ”luotettavat” ja ”epäluotettavat”.
Arto Luukkasen ilakoivan oivaltavassa pamfletissa ”Suomi Venäjän taskussa” osoitetaan monin hauskoin esimerkein kuinka kompleksinen suhteemme itänaapuriin edelleen on. ”Venäjä ei ole Suomessa normaali, tavallinen puheenaihe,” toteaa myös Johanna Korhonen tuoreessa kirjassaan Paavo Väyrysestä.
Kompleksimme on puhtaasti kotimainen. Jos joku Suomessa sanoo poikkipuolisen sanan Venäjästä, Suomen tiedotusvälineet ottavat itse asiakseen pyytää tuomitsevat kommentit Venäjältä. ”Antakaa meille piiskaa, olemme puhuneet tuhmia.”
Venäjän ”lapsiasiamies” saa Suomessa valtiovieraan kohtelun, mutta yksikään toimittaja ei tohdi kysyä miten kyseinen toimihenkilö aikoo parantaa esimerkiksi Pietarin katulasten oloja.
Kun Moskovan arkistoista löytyy raportteja, joissa takavuosien suomettajat joutuvat epäilyttävään valoon, kommentaattorit muistuttavat, että vieraan vallan agenteilla on tapana panna raportteihin omiaan. Mutta kun WikiLeaks levittelee amerikkalaisraportteja luettavaksi, samat tutkivat journalistit pitävät niitä ehdottomasti luotettavina lähteinä.
Suomettumisen apina ei ole sukupolven vaihtumisen myötä journalistikunnan harteilta poistunut, se roikkuu siinä kuin perisynti.
Vanhojen jäärien kohdalla se on ymmärrettävämpää. Esko Seppäsen uusimmassa kirjassa ”Oma pääoma” on oivaltavaa kritiikkiä EU:sta ja kapitalismin kiroista. Venäjän kohdalla miehen ajatus on kuitenkin täysin amputoitu. Seppänen varoittaa ärsyttämästä naapuria, sillä ”viiltoa venäläiseen sieluun ei liene helppo ommella umpeen”.
Myös Väyrynen määrittelee Suomen turvallisuuspolitiikan edelleen Venäjän kautta. ”Suomen liittyminen Natoon vain jyrkentäisi vastakkainasettelua Venäjän ja länsimaiden välillä ilman, että jäsenyys tuottaisi meille mitään etuja,” hän sanoo.
Santeri Alkio on Väyrysen ihanne. Maan Ääni -lehdessä vuonna 1920 Alkio itse kannatti sekä EU:ta, Euroa että Natoa: ”On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtioiden väliltä häviää tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.”