SUURI LINJAMIES
Paavo Lipponen törmäsi nuorena miehenä Platonin ajatukseen filosofikuninkaasta ja mietti, olisiko hänestä itsestään sellaiseksi. Muistelmien ensimmäinen osa todistaa, että filosofi hänessä on aitoa. Kun muistelmat etenevät pääministerivuosiin, saamme ehkä lukea kuninkaan mietteitä.
Paavo Lipponen törmäsi nuorena miehenä Platonin ajatukseen filosofikuninkaasta ja mietti, olisiko hänestä itsestään sellaiseksi. Muistelmien ensimmäinen osa todistaa, että filosofi hänessä on aitoa. Kun muistelmat etenevät pääministerivuosiin, saamme ehkä lukea kuninkaan mietteitä.
Lipposella on ollut ikäluokkansa parhaat kansainväliset suhteet - nimenomaan länteen - joista monet ovat edelleen voimassa. Lipponen oli myös kynää pitelevä linjamies kulisseissa jo nuorena miehenä. Pääministerinä hän linjasi Suomen EU –politiikkaa komealla tavalla. Lipposen perintö on myöhemmin osaksi hukattu.
Kuusikymmenluvulla politiikkaan rynnänneet sosialidemokraatit aikuistuivat osaksi yhteiskunnallista radikalismia ja omaksuivat Kekkoselta nk. reaalipolitiikan. Kekkonen ja Neuvostoliitto olivat oikeassa, vanhat miehet väärässä.
Kekkosen peesissä oli jokaisen kunnianhimoisen nuoren poliittinen tulevaisuus. He eivät enää asevelidemareiden tavoin tuskailleet, miksi Kekkonen yöpakkasvuonna 1958 päästi Neuvostoliiton myös Suomen sisäpolitiikan määrääjäksi?
Lipposen muistelmat kuuluvat tyylinsä puolesta samaan sarjaan kuin Edvin Linkomiehen ja Väinö Tannerin vastaavat teokset. Käsitys omasta merkittävyydestä muistuttaa edellisestä ja sosialidemokraattisen kansanliikkeen merkityksen korostaminen jälkimmäisestä.
Itsekritiikkiä on mukana muistelmiin sopiva hippunen. Lipponen myöntää olleensa nuorena turhankin innokas ja aatteellinen vasemmistolainen, mutta samalla hän arvioi, että hänkin muiden mukana kesyyntyi turhan nopeasti vallan innokkaaksi palvelijaksi.
”Historiaa kirjoitetaan nykyisin ikään kuin olisi pitänyt tietää se mitä nyt tiedetään”, Lipponen moittii. Mutta samassa tunnetilassa on tämäkin kirja kirjoitettu. Kun lopputulos on tiedossa, tapahtuneelle tarvitaan johdonmukainen selitys.
”Sisältäpäin ei Suomea saataisi väännettyä kommunismiin, siitä pitäisivät sosialidemokraatit huolen vaikka muilta menisi sisu kaulaan,” Lipponen julistaa menneisyydestä. K-linjan ketkut, politiikan ja talouden moraalittomat suhmuroijat ja kotikommunistit saavatkin kirjassa ansionsa mukaan, mutta oman porukan nuhteettomuutta Lipponen ei epäile vuosikymmenten jälkeenkään.
Ylilyönnit olivat muistelijan mukaan vain ajankohtaan nähden ovelaa ja oikeata politiikkaa. Liturgia ja hännystely palveli kuulemma korkeampaa päämäärää, se oli viivytystaistelua Neuvostoliiton painostaessa aina vain kovemmin liennytyksestä huolimatta. Vain jälkiviisaat märkähatut tohtivat tätä epäillä.
Kaikki nuoret demarit eivät tietenkään olleet rähmällään, NKP ja KGB eivät ohjailleet SDP:tä. Mutta oli niitäkin, jotka tekivät kummallisia asioita syistä, joita kai jälkeenpäin on lupa ihmetellä? Enemmistö SDP:stä hämmästeli niitä jo omana aikanaan ja pani kakaransa kuriin.
Olisi joskus virkistävää lukea entisten radikaalien muistelmista esimerkiksi seuraava lause: ”Luulimme, että Neuvostoliitto voittaa kylmän sodan, ja halusimme olla voittajan puolella.” Anteeksipyyntöjä ei kaivata, mutta uskottava selitys olisi mukava kuulla.
Jos Eurooppa antaa Lipposelle paljon puheena olleen korkean viran, maanosamme saa vanhemmiten viisastuneen filosoivan arvopresidentin, joka sekä lukee että kirjoittaa.
Lipposella on ollut ikäluokkansa parhaat kansainväliset suhteet - nimenomaan länteen - joista monet ovat edelleen voimassa. Lipponen oli myös kynää pitelevä linjamies kulisseissa jo nuorena miehenä. Pääministerinä hän linjasi Suomen EU –politiikkaa komealla tavalla. Lipposen perintö on myöhemmin osaksi hukattu.
Kuusikymmenluvulla politiikkaan rynnänneet sosialidemokraatit aikuistuivat osaksi yhteiskunnallista radikalismia ja omaksuivat Kekkoselta nk. reaalipolitiikan. Kekkonen ja Neuvostoliitto olivat oikeassa, vanhat miehet väärässä.
Kekkosen peesissä oli jokaisen kunnianhimoisen nuoren poliittinen tulevaisuus. He eivät enää asevelidemareiden tavoin tuskailleet, miksi Kekkonen yöpakkasvuonna 1958 päästi Neuvostoliiton myös Suomen sisäpolitiikan määrääjäksi?
Lipposen muistelmat kuuluvat tyylinsä puolesta samaan sarjaan kuin Edvin Linkomiehen ja Väinö Tannerin vastaavat teokset. Käsitys omasta merkittävyydestä muistuttaa edellisestä ja sosialidemokraattisen kansanliikkeen merkityksen korostaminen jälkimmäisestä.
Itsekritiikkiä on mukana muistelmiin sopiva hippunen. Lipponen myöntää olleensa nuorena turhankin innokas ja aatteellinen vasemmistolainen, mutta samalla hän arvioi, että hänkin muiden mukana kesyyntyi turhan nopeasti vallan innokkaaksi palvelijaksi.
”Historiaa kirjoitetaan nykyisin ikään kuin olisi pitänyt tietää se mitä nyt tiedetään”, Lipponen moittii. Mutta samassa tunnetilassa on tämäkin kirja kirjoitettu. Kun lopputulos on tiedossa, tapahtuneelle tarvitaan johdonmukainen selitys.
”Sisältäpäin ei Suomea saataisi väännettyä kommunismiin, siitä pitäisivät sosialidemokraatit huolen vaikka muilta menisi sisu kaulaan,” Lipponen julistaa menneisyydestä. K-linjan ketkut, politiikan ja talouden moraalittomat suhmuroijat ja kotikommunistit saavatkin kirjassa ansionsa mukaan, mutta oman porukan nuhteettomuutta Lipponen ei epäile vuosikymmenten jälkeenkään.
Ylilyönnit olivat muistelijan mukaan vain ajankohtaan nähden ovelaa ja oikeata politiikkaa. Liturgia ja hännystely palveli kuulemma korkeampaa päämäärää, se oli viivytystaistelua Neuvostoliiton painostaessa aina vain kovemmin liennytyksestä huolimatta. Vain jälkiviisaat märkähatut tohtivat tätä epäillä.
Kaikki nuoret demarit eivät tietenkään olleet rähmällään, NKP ja KGB eivät ohjailleet SDP:tä. Mutta oli niitäkin, jotka tekivät kummallisia asioita syistä, joita kai jälkeenpäin on lupa ihmetellä? Enemmistö SDP:stä hämmästeli niitä jo omana aikanaan ja pani kakaransa kuriin.
Olisi joskus virkistävää lukea entisten radikaalien muistelmista esimerkiksi seuraava lause: ”Luulimme, että Neuvostoliitto voittaa kylmän sodan, ja halusimme olla voittajan puolella.” Anteeksipyyntöjä ei kaivata, mutta uskottava selitys olisi mukava kuulla.
Jos Eurooppa antaa Lipposelle paljon puheena olleen korkean viran, maanosamme saa vanhemmiten viisastuneen filosoivan arvopresidentin, joka sekä lukee että kirjoittaa.